Päiväkodin pihalla

On ollut mukavaa pitää usean vuoden tauko päiväkoteilusta. Päätin aloittaa ajoissa tytön varahoitopaikan pihaan tutustumisen. Mitä tutummat plaanit, ilman äitiäkin voi olla himpun verran helpompaa. Meillähän siis on paikka perhepäivähoidossa, mutta hoitajan pitkien lomien ja työajantasausten vuoksi varahoitoa päiväkodissa tulee olemaan usein. 

Jotenkin päiväkotien pihat ovat aina niin ankeita ja karuja, mutta aina ne lapset sytyttävät leikeillään ja mielikuvituksellaan ne eloon, sen voin sanoa jo työnkin puolesta. Neljännelle menevä isosisko oli matkassamme, ja esitteli kaikki vanhat leikkipaikkansa. "Tässä me leikittiin kotia, tässä oli keittiö, tässä nukuttiin, tässä oli apinakeinu, tosta puusta sai pihkaa lehtiin liimaksi, äiti, äiti, mä en enää jaksa roikkua niin hyvin näissä tangoissa. Sisään ja riisumaan pääsi aina vastaamalla riimi-kysymyksiin - niin kuin siili - hiili. Äiti täällä oli tosi kivaa!" 

Hyvä että oli kivaa. Jollain muullakin on ollut päiväkodin lelukatoksessa kivaa, sillä todistusaineistoa oli jäänyt: eväinä makkarapaketti ja energiajuomaa sekä ultra thin Sultan-kääre. Päiväkodin pihahan on ihan paras kutupaikka.

Lämpöö

Koko perhettä kiertää nyt kesäflunssa. Paitsi minua. Koululaiset eivät sairasta nykyään enää juurikaan, mutta viime yönä parisängystä löytyi kaksi lämpöistä köhijää.

Kävimme nappaamassa mini-annokset vitamiinia omasta aurinkoisesta rinteestä, muutama mustikka ja metsämansikka. Mustikat kypsyvät hyvää vauhtia mummolassa ja mansikat ajattelin käydä isojen kanssa poimimassa lähitilalta ehkä ensi viikolla. Kesän top 5 kuuluu mansikan itsepoiminta.

Monet ovat kesälomat aloittaneet. Itse himmailen lasten kanssa siellä ja täällä, mutta odotan kovasti koko perheen kesälomaa heinä-elokuulla. Tai siis itsehän palaan töihin elokuun alussa. Tyttö mietti tuossa yhtenä päivänä, että kun opettaja sitten syksyllä kysyy, että mitä olette tehneet loman aikana (niin, ne kysyy sitä luonnollisesti vielä nykyäänkin), hänellä on ihan loooopuuuton lista. Itse mietin, että eihän tässä olla vielä edes aloitettu. Lapsen ja aikuisen katsantakulma on niin erilainen, mutta hyvä näin.

Onneksi ihokin sai eilen aurinkoa kylmän kauden jälkeen, oi lämpö!

Kipupisteitä

Miten lähipiirin aikuisten terveyden vatvominen voi ollakin niin rasittavaa? Oireiden kuuntelua ja diagnoosien arvailua. Tekisi mieli sanoa, että "Ota itseäsi niskasta kiinni, ei sua mikään vaivaa. Usko pois. Karaistu vähän. Lopeta valittaminen. Toi on ihan pikkujuttu. Hanki jotain muuta ajateltavaa. Ei sulla mitään ole!"

Pahalta kuulostaa. En sano noin puolitutuille, vaan silloin ymmärrän, oikeasti empatisoin ja sympatisoin. Mutta omille läheisille tekisi mieli sanoa. Ei sillä, totta kai jotkut asiat pitää selvittää, mutta huokailu ja oireiden loputtoman analyysin kuuntelu nostaa vastareaktion.

Johtuuko ärsytys siitä, että en itse ole juuri sillä hetkellä se heikko? Tai että kukaan muu ei saa sairastua, vaan kaikkien muiden pitää olla vahvoja. Jotta minulla olisi kuuntelija. Minä minä minä minä minä. Jokainen huolestunut tarvitsee kuuntelijaa, mutta läheinen ei taida olla se paras. Ainakaan minä tässä mielentilassa. Onko se pelkoa tai huolta pohjimmiltaan? Kuunnellaanhan minunkin analyyseja loputtomiin.

Joskus tuli vastaan tieto, että ihmistä ärsyttää toisissa ihmisissä juuri ne piirteet, joita inhoaa itsessäänkin? Niin kuin nyt pikkuasioiden suurentelu ja vatvominen vakavaksi. Tämä analyysi oli sitten ihan tyhmää, mutta piti purkautua jonnekin. Julkaisenko vain enkö. No menköön.

Talven halkojen järjestely auttaa ärsytykseen.
Löysin myös pienen ystävän.

Lähti lapasesta

Odotin puolitoista vuotta käsityö- ja ompeluinnostusta ja tulihan se vihdoin. Väkertely lähti siitä nukkekodista. Valitsin seitsemän kivaa kangasta ja sain ommeltua verhot koululaisille pimennysverhojen seuraksi, kodinhoitohuoneen verhot, kuudet tyynynpäälliset, lyhensin nipun farkkuja, ja tärkeimmät, eli nidoin ruokapöydän tuoleihin uudet päälliset.

Tuoleissa oli aiemmin irrotettavat pestävät päälliset, mutta lukuisten pesujen myötä ruuvit pyörivät jo tyhjää, samalla vaivalla siis uudet kankaat ja uusi ilme. Eikä päällisiinkään tarvittu kuin kaksi retkeä kangasostoksille, ensimmäinen kangasvalinta meni luonnollisesti pieleen. Valinta meni pieleen sävyjen ja kuvioiden suhteen, mutta kekseliäänä ompelin kankaasta kuitenkin kodinhoitohuoneeseen verhon.

Ruokapöydän tuolien kangaspäällisillä on meillä pääasiassa yksi tärkeä kriteeri. Päivittäiset "en mä pyyhkiny käsiä tuoliin, ne oli tässä jo"-keskustelut on arkea vielä useamman vuoden, joten oranssinpunaisten ketsuppitahrojen ja vaaleiden jugurttitahrojen on sulauduttava kankaaseen. Mustahko kangas ei toimi, se oli jo useamman vuoden. Liikaa valkoisia länttejä jynssättäväksi.

Kuinka siinä lopulta kävi? Noh... nidoin vaaleaa yksiväristä kangasta ja pidin luennon:  "Kuinka syödään sotkematta." 

Day 2: ei tahroja. 

Mobile

Ajattelin, että jos vaikka tänä vuonna ehtisimme saada kirsikkapuusta satoa ennen ryövärilintuja. Tikkailla kapusin puuhun ripustelemaan välkettä. Olipa sitten aika letkeää loikoilla ruohikolla katsellen ilmavirrassa pyöriviä cd-levyjä. Mobile.

Tapetoin ja maalasin - ministi

Kuulun siihen joukkoon ihmisiä, joiden ei kuulu askarrella. Joka vuosi uusien tiimien kohtaamisessa varmistetaan kädentaito-ihminen, enkä se koskaan ole minä. Minulla on muita avuja.

Kaveri kuitenkin työnsi nipun tapettimalleja syliini ja ehdotti korttiaskarteluja tai nukkekotiprojektia. "No.. en usko, katotaan."

Meillä on lahjaksi saatu nukkekoti, jolla lapset eivät ole leikkineet, ja se on lähinnä ollut tiellä. Vaikka sitä mallileikitin. Lopulta kaksi taiteilijaa vuosimallilla -04 ja -07 käyttivät vahaliitujaan siihen ja nukkekoti siirrettiin pois silmistä.

Tänään muistin tapetit ja kaivoin esiin purkillisen vanhan kodin lastenhuoneen maalia, pensselin, sakset ja erikeepperiä. Ja hermotkin pitivät. Enää pitemmittä puheitta, epätarkoin kuvin, tässä se on: 

Joka huone oman sävyisensä. Ensin kokeilin tummia ja mustakuvioisia tapetteja, mutta romanttisempi on tähän parempi. Enää puuttuu huonekalujen tehoputsaus vahaliiduista ja muuttopäivä voidaan sopia. Kun nukkekoti tuli meille, mies hankki siihen oikein valotkin. Ne ovat jossain johtomylläkässä, ehkä siellä miesluolassa. Tuleekohan tästä vanhempien leikkitalo? Vuosimalli -12 nimittäin pitää nukkekotia kiipeilytelineenä. Alkuperäistä tilaa näkyy tässä:

Koska itsetuntoni kohosi niin roimasti, ja maalia oli vielä jäljellä, ripustin mustat ikean kolhiintuneet kehykset kirsikkapuuhun ja maalasin nekin. Tytön huone sai taulun tapetista. Maalia on vieläkin. Raksuti raksuti.. rattaat käyvät päässä ja etsivät uutta kohdetta.

Kasvua

Kävin kotikonnuilla äsken. Siis siellä, missä olen kasvanut ja koulut käynyt, siellä missä vanhemmat vielä asuvat. Kävin katsomassa ystävän syntynyttä tyttövauvaa. 

Kolme läheistä ystävää ja veli perheineen ovat muuttaneet takaisin mestoille. Niille on ihan no problem elellä siellä. Puistatti ja samalla innosti nähdä vanhat kesätyöpaikat ja tutut kulmat. Kävin kaupassa. Pälyilin tuttuja kasvoja.

Mulla on kuvitelma, että kohtaan koko ala- ja yläasteen visiitilläni. Lukiotutut, kesätyötutut. Kaikki kiusallisimmatkin. Tai ne parhaat ihmiset. Pitääkö niitä tervehtiä? Vaihtaa kuulumisia? Hymyillä vaivaantuneena? Kokea iloinen jälleen näkeminen? Kaivella menneitä ja muistella? Liian outoa. Riippuu tietysti keitä kohtaisi. Jotenkin ahdistaa, vaikka aimo osa menneisyydestä onkin facebookin listoilla.

En ole kuitenkaan koskaan ketään tuttua pikavisiiteilläni nähnyt. Paikkakunta on kasvanut ihan eri sfääreihin 15 vuoden poissaoloni aikana. Ja hei, mäkin olen kasvanut. Ehkä.

P.S. Tasa-arvoinen avioliittolakialoite hylättiin. Tosi tyhmä juttu. 

P.P.S. Polvi on tosi tosi tosi kipeä nyt. Eikö tän pitänyt mennä parempaan suuntaan?

Oodi fysioterapialle

Fysioterapia on ehkä hienointa mitä nyt tiedän. Oman kehon kanssa pitää olla loppuelämä, joten siitä pitää huolehtia. Ajattele, että ihan pienistä jutuista on kiinni, että voiko ihminen tehdä kaikkea mitä haluaa. Itselle selvisi tänään fyssarin luona, että oikean jalan polvikivut juostessa johtuvat todennäköisesti useasta asiasta, mutta saan ne kuntoon, jos olen tarpeeksi motivoitunut:

a) ihan pikkiriikkisen himpun verran lyhyempi oikea jalka

b) hivenen heikompi oikea nilkka (ihan kuin pojallani)

c) pikkiriikkisen heikompi toinen lantionpuoli 

Se on siinä. Vahvistan siis nilkkaa ja lantiota, ja tsemppaan venytyksissä. Ensimmäinen kotiharjoitus on yhdellä jalalla seisomista niin, että lantion, polven ja nilkan asento pysyy juuri oikeassa asennossa! Rankkaa treeniä luvassa! Toinen kotiharjoitus on kyykky, mutta tarkistaen oikean polven ja nilkan linjaa. Ei hikoillen painojen ja toistojen kanssa, vaan keskittyen juuri tiettyjen kohtien vahvistamiseen. Plus kymmenen muuta harjoitusta, jotta syy-seuraussuhteissa polvi ei rasitu.

Alunperin syy fysioterapiaan menoon oli rintarangan nikamalukko. Fysioterapeutti-ystäväni paukautti tätä lukkoa auki jo keväällä, mutta jumia on taas. Julkisen puolen fysioterapeutit eivät näitä lukkoja aukaise, mutta sainpa kuitenkin hyviä ohjeita juuri oman rintarangan alueelle. 

Hirvittävän reipas olo. Ja positiivinen. Koostun lihaksista, joista ihan muutama tarvitsee nyt tsemppiä. 66 päivää Midnattsloppettiin!

Raajat kohta kunnossa!
Tähän käpylehmään on veljenvaimolta kyllä kuvauslupa,
muttei  julkaisulupaa?

Stay tuned

Piti kirjoittaa juhannuksesta, lasten ihanista serkuista ja ympärillä olevista ihmisistä, takamuksen 10 x 5 cm kokoisesta polttomerkistä mökkisaunan kiukaasta, anopin unesta, mm-kisahermoistani, ensimmäisestä käynnistä perhepäivähoitajalla ja niin edelleen. 

Resurssit eivät nyt anna myöten, joten jatkan paremmalla ajalla. Siirryn keksipaketin kanssa sohvalle poikani seuraksi Asterix-leffan ääreen.

Huomio. Bloggerin lukuluettelo näyttää katoavan ja siirtyvän historiaan. Itse seuraan valtavaa määrää blogeja juuri lukuluettelon kautta. Pitänee siis keksiä muita tapoja ja samalla tulee ehkä karsittua omia lukemisiakin. Scrollaa kuulumiset tästä blogista klikkaamalla sivun linkkejä: Bloglovin, Facebook, Blogilista tai sähköpostitilaus.

Kuva täältä

Normi Jussi

Kyllä se vain niin on, että pienten lasten kanssa pitää mennä rutiinien mukaan. Ei muuta. Tai no, pieni paukutti tunnin seinäpatteria vieraassa sängyssään, kunnes sanoin, että se on papan. Tyttö lisäsi että "Mummon". Eikä enää paukutellut. Ja nukkuu vihdoin <3

Terveiset mökiltä. Hyvää juhannusta!

P.S. Kuva viime vuodelta.