En ymmärrä että MitäMissäMilloin tämä oikein tapahtui, mutta nyt yhtäkkiä mulla on lapsia (10v ja 7v), joista saa seuraa talviliikuntaan ja jotka huolehtivat omat varusteensa. Oikeasti, en narraa. Pyytävät päästä jäälle harva se ilta. Kantavat suksensa ja paljain sormin näpertävät kiinnikkeitä pakkasessa. Eivät kysele lähtöä vaan haluavat vielä kierroksen. Ja luistellessa saan kiertää kenttää pysyäkseni lämpimänä kun lähtö ei lähene.
Että kyllä lopulta sen pikkulapsiajan sinnikkyys palkitaan. Nimittäin 4-5-vuotiaina laduilla raikui: "Äiti auta, äiti auta. Mun sauvat tippui. Haluun mehua. Äiti mä en jaksa. Äiti!! Mä kaaduin! Äitiiiiiiii!"
Hiihto, luistelu eikä kiekkokoulut eivät ole olleet meidän lasten ohjattujen harrastusten listalla missään vaiheessa, ja meille sopii tämä sesongin mukainen urheilu. Se, että olisi vähän tuntumaa kaikesta. Osaisi uida, hiihtää, luistella.. Sitten omaksi iloksi ja kavereiden kanssa on helppo lähteä uimahalliin tai lätkimään kiekkoa, ja nämä taidot olisi tallella aikuisena, eikä kynnys olisi korkea.
"Koska hiihdellään, pitkin metsiä? Kun maassa on lunta ja pakkasta.. Koska luistellaan, ihan muuten vaan? Kun maassa on lunta ja pakkasta... No tietenkin talvella....!" Arvatenkin tämä rallatus kuuluu vakiobiisi-listaan töissä tällä hetkellä. Töissä hyödynnämme nyt 3-5-vuotiaiden kanssa päiväkodin viereistä luistinrataa ja hiihtolatua, joka päivä. Ne 3-veetkin. Joka päivä. Ihana Suomen talvi.
Hekumoin nyt tätä lasten kanssa ulkoilua, mutta en ole itsekseni ehtinyt hikoilemaan ladulle. On niin paljon kaikkea muuta. Mutta parempi kai se on liikutella niitä reisiä hitaassa tahdissa ladulla kuin lepuuttaa sohvalla?
