Dark

Kuva on otettu viime viikon lenkiltä. Kello oli jotakuinkin viisi. Alhaalta heijastuva valo on ostarin valomainoksista. Pimeys on ihan järkyttävää juuri nyt. 

Tulin eilen töistä kahden jälkeen ja availin aamulla kiinni jäänneet verhot, lähinnä viherkasveja ajatellen. Puoli tuntia myöhemmin ennen kolmea, vedin verhot taas alas. Kun pimeys taas verhosi kaiken.

On tämäkin ihmisen paikka elää? Odotellaan kiltisti kevättä ja se kaikki valo on sitten sen arvoista?

Seitsemän työaamua ennen joululomaa. Jos ei tätä aamua lasketa, sillä tähän on jo herätty. Onnekseni tälle viikolle sattuu useampi työajanlyhennys, ja kyllä ne muutamat tunnit tuntuvat merkittäviltä.

Joulu pukkaa päälle. Töissä tonttuhässäkkä kiihtyy kiihtymistään, mutta kotona eletään melko seesteistä aikaa, ainakin lasten kanssa. Kymppi-vee alkaa hahmottamaan suuret kysymykset jouluntaiasta, seiska-vee ei meinaa keksiä toiveitaan ja kaksi-vee ei ole vielä ihan kartalla.

Me aikuiset sentään kirjaudumme nettikauppoihin useammin kuin yleensä. Käymme myös kiistelyä joulunvietto-paikasta. Tänä vuonna haluaisimme olla aattoillan oman perheen kesken kotona. Mulla on sellainen vastustelu nyt menossa, enkä haluaisi ryhtyä mihinkään joulun suhteen. Johtuu varmaan työsyksystä ja pullotettujen energiavarojen hiipumisesta.

Ristiriitaista on. Liikunta auttaa. Muttei aina jaksa. Suklaa ei auta. Mutta se on ihanaa.. 

Kuva täältä

Työleiri

Mieluusti olen läsnäoleva äiti, kuntoilen, kokkailen, bloggailen, remontoin, luen, matkustan, ompelen, paskartelen, pidän huolta itsestäni, seuraan tv:tä, yhteiskunnallisia asioita, tapaan ystäviä, hurvittelen, olen aktiivi yhdistyksissä ja hoidan pihaa ja puutarhaa. Ja siinä sivussa menee työt. Miten näitä kaikkia haluamiaan voi toteuttaa, kun hippunen aikaa vuorokaudessa ei riitä?

Olen aina hirveän innoissani mullasta ja uudesta kasvusta. Kevät on lempivuodenaikani ehdottomasti, se uuden kasvaminen on ihastuttavaa. Kesä- ja heinäkuussa kaikki rehottaa ja pitäisi kitkeä. Juuri kun se aurinkotuoli houkuttaa eniten. Syksyssä parasta on sadonkorjuu, värit, leikkuu ja siistiminen. 

Nautin tuoksuista ja tunnelmista ja pysäytetyistä hetkistä pihalla. Se on terapeuttista. Joko kädet mullassa, tai sitten mieluiten aurinkotuolissa. Innostun ihan hirveästi puutarhaohjelmista ja taimitarhojen valikoimista. Ja olen iloinen, että meillä on oma piha. Pihassa on potentiaalia, sitten kun on suoda aikaa sille. Haaveilen olevani sellainen telkkarissa nähty puutarhuri, oikea teetä hörppivä englantilaisrouva. 

Vanhoja pihapostauksia selailleena, huomaan rasituksen äänen ja alan kallistua karsimiseen. Mitä järkeä ylläpitää edellisen omistajan väkertämiä istutuksia, kun niistä saa vain stressiä. Tai korjaan, meillä on pyrkimys ylläpitoon. Mies seuraa mun "verenmakusuussa"-projekteja siellä sun täällä ja kysäisi taas kerran, että "Mitä työleiriä mä elämästäni teen?" Niinpä. Kyllä se on taas asian ytimessä. Sillä on sellainen oma tyyli rentoutua Homer Simpsonin tapaan (brain - empty). En osaa, mutta yritän.

Ajattele ihminen nautinnon kautta. Ajattelin siis hävittää ainakin viisi kukkapenkkiä tai istutusryhmää, siirtää kasveja yhteen voluumia lisäämään. Tänä syksynä en sitä enää ehdi, mutta jätän idea-asteelle. Hirveän helpottava ajatus, se karsiminen. Ei tarvitse enää pinnistellä! 

Syysleikkuut

Jouluvalot odottamassa

Sadan kilon pohkeet

Haluan tänään kirjoittaa motivaatiosta. Pitkin syksyä olen tuskaillut juoksuajan kanssa, enkä millään saa kirittyä kymppiä alle tuntiin. Ei sillä, että kymmentä kilsaa joka kerta juoksisinkaan, mutta keskinopeutta mitaten. Silloin tällöin kymppiä, yleensä 6 kilometriä, sillä semmoinen selkeä reitti tässä alueella on. Se on sopiva aika livahtaa iltapalarumbasta. Päivästä ja jalkojen kipitysinnosta riippuen saatan puikkelehtia vielä lisäkortteleiden ympäri.

Vaikka olen surrut tahtia, tulin ajatelleeksi, että en ole juossut matkaa kuin vasta viime keväästä. Siis useaan vuoteen. Aiemmin hölkkä postilaatikolle oli suoritus, vaikka jumppasin muuten. Nyt kiidän kilometrejä ennen kuin ajattelen juoksevani. Ihan mahtavaa, juoksusta on tullut ilo!

Torstaisella iltalenkillä olin huipputunnelmissa ja päivittelin taas itsekseni, kuinka hyvin tämä taas sujuu. Minä-Mestarijuoksija. Harmitti, kun ketään tuttua ei tullut vastaan todistamaan. Vaan yhtäkkiä sateen jälkeisessä iltahämärässä alkaa kuulua läts läts läts LÄTS LÄTS LÄTS LÄTS LÄTS LÄTS läts läts läts.. Ohitustilanne! Gasellinaskelin kipittää ripeä juoksija ohitse.

Loppumatka oli tervaa! Sadan kilon pohkeet solmussa, kädet huojuivat joka suuntaan. Sätin omaa ruumiinrakennetta ja löyhää luonnetta. Luulin, että oma juoksu oli rytmikästä, energiatehokasta ja sujuvaa. Pitikin vertailla. Toimiko se nyt sitten motivaattorina vai lannistajana, aika näyttää. Nyt kahden päivän jälkeen luulen kohtaamisen motivoineen. Pitää kiriä. Sisko kyselee puolimaratonia ensi vuodelle. Ehkä! Kyllä?

Alla olevasta kuvasta voit nähdä ylämäki-ohittajan pienenä pisteenä. Menin sen verran pois tolalta, että kaivoin puhelimen esiin.

Kootut tunnelmat ja pullu.

Tekisi mieli vain purkaa viikon myrkyt tänne. Mutta on kivojakin juttuja. Vaikea sanoa millä yläotsikolla ja jaottelulla seuraavat kuvat voisi niputtaa samaan tekstiin, mutta yritetään.

Pukukaapilla taas

Mehut on imetty tällä viikolla. Hoi työkaverit, palatkaa lomilta ja parantukaa rauhassa, mutta lue: PIAN. Oma syysloma häämöttää muutaman päivän päässä, mutta kurkkukipu loppuu siihen mennessä, eiks.

Koulun lauantai-työpäivän satoa ovat talven kukkaset. Ihana kun täällä meilläkin saa joskus shoppailla. Koulun lauantai-työpäivä on perinteinen markkinapäivä oheistoimintoineen. Huomio itselle: Osta Ahkeraliisat ensi vuodenkin kesäkukiksi! Ne kukkivat varjossa vähällä hoivalla koko kesän, ja kestivät pakkasyötkin katoksessa. Ja ahkerasti pukkasivat runsasta kukkaa koko ajan.

Urheiluhullu poika ei ole välittänyt kuperkeikoista eikä tasapainoa horjuttavista lajeista. Tällä viikolla irrotteli itsensä voltteihin ja muihin temppuihin, joiden nimeä en muista. Jokainen ajallaan. Äiti on iloinen. Volttimaakari sisko sai kaverin.. kunnes trampoliini lähtee talvisäilöön. Ihan hetken kuluttua.

Perinteiset syystalkoomme lähestyvät. Tai no, perinteiset ne ovat syystä että perinne alkoi viime vuonna. Lauantaina. Omenapuiden leikkausta, kukkien saksimista, lehtien haravointia. Grilli kuumaksi. Elämässä parasta on toistot, samalla kaavalla mennään. Viime vuotiset kuulumiset täältä. 

Pitkän työillan päätteeksi autossa omaatuntoa soimasi vähäinen aika esikoisen kanssa. Vuorovaikutus oli monta päivää ollut: "Onko läksyt tehty? Hei, iltapalalle heti! Lopettakaa riehuminen! Heippa, äiti lähtee töihin, muista pestä hampaat". Järjestimme jooga-hetken. Sehän onnistuu Youtuben Best Ever Relaxing Musicilla, kynttilämerellä ja vuoden -99 jooga-oppaalla. Meillä oli ihanaa. Keskimmäinen ja nuorimmainenkin liittyivät seuraan ja lapset saivat vuorollaan hieronnat. Pienin lakosi myös matolle ja neuvoi hierovaa äitiä: "Pää. Jalat. Kovvat. Tukka. Pullu." Siis pylly. 

Mosaiikki hiertää

Tuntuu että muut alkavat hehkuttamaan kynttiläkuvilla ja -kertomuksilla tätäkin syksyä. Mä en oikein ole kynttiläihminen. Tai siis olen varmasti sitäkin, mutta ei sitä tunnelmaloistetta tule ihasteltua. Käyn niin aikaisin nukkumaankin, että sammuttelen ne aika pian. Ja sitten kun niitä polttelen, ne loppuu ja mun ostoslistaan ei mahdu kiloa uusia kynttilöitä viikossa. Itsellä on kyllä lajitelma erilaisia kynttiläalustoja ja erivärisiä kynttilöitä lapsilta saaduista joulupaketeista. Töistä siis. Ja ne on ihania, enkä raaski niitä poltella. Ulkonakin olisi muutama lyhty odottamassa, mutta verhothan on kiinni jo, enkä näe niitä. Pitää kutsua vieraita tai kunnioittaa itseä ja järjestää tunnelma hetki. Ehkä tänään punaisen pullon kera?

Muutenkin syksy tuo sisustusasiaa mieleen. Harmittaa, kun kohta on kaksi vuotta asuttu, eikä juurikaan ole tehty fiksauksia. Miehen katse on kunnossapidollisissa asioissa, ja jossain autotallin ovessa, kun oma katse hiertää levottomassa mosaiikkiparketissa ja puun värisissä sisäovissa. Kun muutettiin, syntyi vauva ja resurssit eivät riittäneet, eikä rahavarannotkaan äitiyslomalla. Tehtiin kyllä listoja ja suunnitelmia.

Nyt kun elän tätä kultaista ruuhka-aikaa ja luhistun kotitöiden, työasioiden, lasten asioiden ja aikataulujen ikeessä, en voi kuin tuskailla. Ja priorisoida. Mutta harmittaa kun ei olla tehty. Mosaiikkiparketin tilalle suunnitelmakin on, mitat ja kaikki otettu, laminaattisävy valittu. Ovet ovat täyspuuta, arvokkaat ja hyvät jo itsessään, niiden ruiskumaalaus valkoiseksi on suunnitelma. Takka odottaa vaalennusta. Takkahuoneesta itsestään on tarkoitus tehdä lasiovin meille vanhemmille makuuhuone, sitten kun pienimmäinen siirtyy omaan huoneeseen. Nyt jo kaipaisin hänelle leikkihuonetta - tai siis leluille selkeää paikkaa. Ihan huoneiden pintamaalaus pitäisi tehdä, päivittää. Mutta toisaalta, kaikki on kunnossa, mikään ei ole välttämätöntä. Energiaa syö ei-itseä-miellyttävät valinnat.

Muutamaan kuukauteen en ole ole suunnitellut kotiin mitään, sillä tällä kertaa työt ja perheen riennot ovat vieneet ylimääräisen kapasiteetin. Päädyttiin remonttitilikin tyhjentämään ja maksamaan parempitasoinen uimaloma koko perheelle. Ehkä se keväinen matka voittaa mosaiikkiparketin. Sitä paitsi ei mulla ole aikaa sitä katsella kun vietän päivät töissä. Ja siellä on muuten ihan yhtä 80-lukua kuin meilläkin!

Tässä ENNEN-kuvat. JÄLKEEN-kuvat sitten joskus.

Sunnuntaina näin

Jostain syystä olen kasannut kauheat paineet arjelle ja töihinpaluusta johtuviin kuvioihin. Koko alkusyksyä on varjostanut kaiken sujumisesta noussut stressi. Odotin kai joka iltaisia itkupotkuraivareita kaikilta lapsilta ja härdelliä töissä. Odotin joka viikkoista sairastelukierrettä - vielä ehtii - ja joka ilta mietin kumpi jää kotiin jos yöllä joku sairastuu. Semmoiset valtavat suojaukset. Tai että pienin itkee hoidossa joka päivä ja olen sydän syrjällään. Ja että koko ajan vaan sataa ja olen itsekin onneton. Myönnettäköön, että muutaman kerran mietin, että voiko tämän töihinpaluun perua.

Onnekseen ollaan puksutettu eteenpäin. Töissä olen ollut kaksi kuukautta ja se on edelleen erittäin leppoisaa. On aikaa ja rauhaa lapsilla ja aikuisilla. Pienin porhaltaa terveenä ja toimeliaana. Koululaisista joskus kuultaa väsymys, varsinkin ekaluokkalainen haluaisi jättää iltapäiväkerhon väliin - kaksi isoa ryhmää päivässä on aika rankkaa.

Suurin palapeli meillä pyörii iltaharrastusten parissa. Meillä on kaksi intohimoista harrastajaa ja tässä iässä jo harrastusseurat vaativat täyttä panostusta viikkoihin, jollet halua vain puuhailla. Ekaluokkalaiset jaetaan jo jalkapallossa tasoryhmiin, eikä meidän herra suostu edes harkita kuin parasta ryhmää. Eikä hänelle kai muu sopisikaan kun iltaisin etsii ja hakee potkuseuraa jos ei ole harkkoja. Harjoittelee kikkailuja kunnes osaa. Palapeliä tämä on senkin takia, kun meillä on vain yksi auto iltaisin käytössä. Kimppakyydit kunniaan.

Mulla on paha tapa katsella tätä maailmaa perusnegatiivisena ja nähdä kaikesta se nurjapuoli ja suorituskeskeisenä kasata kovat paineet. Sekin, että olen kaksi viikkoa katsellut mikron oven tahroja tuskissani on aika juttu. En vain saa sitä puhdistetuksi. Tunne tekemättömistä pikkuhommista jää päälle enkä saa sitä vähääkään tehdyksi. Mutta jos ei katso nurjaa puolta, ei näe hyviäkään asioita. Pahoittelut nyt tästä suoltamisesta. Eikä muuten johdu eilisiltaisesta punkusta! Vähän vain.

Haen näihin ruuhkavuosiin perspektiiviä. Sitten joskus mulla on aikaa. Sitten joskus. Buaaah! Tällä viikolla on tuntunut ylitsepääsemättömältä ajatus, että anoppi tulee viettämään meille syntymäpäiväänsä. Ihan muutaman tunnin kuluttua. Kokkaus, kakku, siivous. Seurustelu.

"Tärkeintä ei ole se mitä teet vaan kuka sinä olet."

Pölyt voi piilottaa sammuttamalla valot ja sytyttämällä kynttilät. Nappasin pihalta värikkäät ruusunmarjat maljakkoon ja aion nauraa. Pysähtyä. Sillä ei olla siivottu, mutta ollaan onnellisia. Mitäs sunnuntai-fiiliksiä siellä?

Onneksi lähdettiin

Meidän perheen lapset on hirmu kilttiä ja reipasta joukkoa, semmoista suloisen perhekeskeistä porukkaa. Tai niin kai kaikkien lapset on. Mutta jonkin (!) verran piti tehdä etukäteistyötä kun ehdotin perheelle lauantai-aamuksi retkeä saareen. Meillä on anopin vene lähirannassa, jolla mies käy kalastamassa melko usein ja keskellä tätä järveä on saaressa yleinen virkistyspaikka, nuotiopaikka ja huussi (joka oli viime kesältä hajotettu täysin..).

Aloitin suunnitelmasta vihjailun jo kahta päivää aiemmin, jolloin vastaukset oli luonnollisesti: "Mä en lähe ainakaan. Mä jään kotiin. Ihan tylsää. Mä oon kaverin kaa." Tai harvinaisempi yhteisrintama: "Me jäädään ainaski kotiin." Miehelle jupisin varmuuden vuoksi, että saa luvan kanssa tsempata, yhtään säröääntä ei nyt kaivata.

Vielä täyttäessäni keittiössä leipiä ja kahvia termariin, huutelin väelle olohuoneeseen: "Karkkipäivä vietetään saaressa! Mukava tehdä jotain erilaista yhdessä! Ihana retkipäivä viimeisenä lämpöisenä viikonloppuna! Lähdetäänpä näyttämään pikkusiskolle mitä kivoja leikkejä ollaan saaressa tehty viime vuosina! Voi miten mukava päivä meitä odottaa!" 

Kaikki lähtivät lopulta mukaan ja tekoreippauteni muuttui aidoksi iloksikin. Meillä oli tosi mukavaa. Sumuisella järvellä ei aamusta nähnyt juuri eteensä. Lapset leikkivät piilosta, kiipelivät kivillä, raahasivat isoja puunrankoja ja heittelivät kiviä järveen. Lihapullat maistuivat nuotiossa lämmitettynä ja itsekin iloitsin kahvista ja suklaasta. Pienimmäinen on selvästi käynyt metsässä perhepäivähoitajan kanssa koska esitteli sieniä urakalla. Itse en tunnista montaakaan. Kärpässienestä oltiin samaa mieltä.

Nyt sataa vettä. Syyssurkeus on alkamassa, onneksi on tämä muisto. Vaikka sen eteen piti tehdä töitä. Mutta niin kai se aina joskus on.

Kuivatut omenarenkaat

Niin paljon kuin ihailen omavaraistaloutta, ei se meinaa luonnistua. Tällä hetkellä pihan viisi omenapuuta tuottavat päänvaivaa, sillä viime viikkojen ajan olen tuonut sisälle päivittäin kulhollisen omenoita, ja arvon mitä niillä tekisin. En tiedä lajikkeita, eikä niitä niin paljoa tule, että olisi asiaa tuoremehuasemalle. Piha on hapan ja kuiva, siispä osa puista on vähän rankoja ja sato on kohtuullinen. Hilloja meillä ei syödä, omenapiirakkaakin menee vain palaset ihan tuoreeltaan ja kiisselit ei iske. Eikä niitä sellaisenaan montaa päivässä tule syötyä. Sitä paitsi isompien mielestä kaupan omenat on parempia (eheee....!). 

Kokeilin tänä vuonna kuivattuja omenarenkaita sähköuunissa. Marttojen ohjeella, 50 asteisessa uunissa 3 tuntia, uuninluukku raollaan. Muutama päivä vielä huoneenlämmössä ja sitten purkkiin. 

On hyviä. Näitä olemme nakerrelleet ihan huomaamatta valtavia määriä. Mitäs muuta modernille perheelle voisi omenasta keksiä?

Kaksi pellistä kuivattuna

Ruuhkan äärellä

Ulkoistin koulunaloituksen miehelle. En seisonut koulunpihalla vetistelemässä, niin kuin suunnittelin. Vähän tunteetta meni tämä toisen lapsen koulunalku. Koska olin töissä. Onneksi työajat vaihtelevat tosi paljon, joten olen välillä kotona joko aamuista tai aikaisinkin iltapäivisin, joten on aikaa olla myös kuulolla. Ja asiaahan tulee nyt joka tuutista ja aivot surisevat. Työtiimit, paperityöpinot, havainnointilomakkeet, oman pienen vaatteiden nimeäminen, jättipino koulukirjoja päällystettäväksi, koululaisten vieruskaverit, lukujärjestykset, mitä ruoaksi, kuka meillä siivoaisi, oma rintaranka huutaa venyttelyä, työaikasomplaukset, apteekkilistat, lukemattomat muistilistat kotona ja töissä. Ai niin ja parisuhde.

Nyt on koti hiljentynyt. Tänään kesken laadukkaan perhepäivällisemme soitti tuttava mielestäni lyhyen puhelun ja lapset laskevat minun sanoneen "joo" 167 kertaa. Joo, joo, joo, joo, joo. Joo, joo, joo, joo. Mahtoi olla tärkeä asia.

Lasten stressiä lievittääkseni olen ratkaissut iltapäivien ja iltojen viettoni: istun olohuoneen lattialla. Äiti tavattavissa. Toimii. Kaikkien akut latautuvat. Oma työlista alkaa lyhentyä kun suljen koneen. Mitä se nyt haittaa jos en ehdi kulmakarvoja nyppiä pariin kuukauteen. Aloitan kirjojen päällystämisestä, än yy tee nyt!

Tutustumassa

Käytetty ulkopuku testissä

Eilen oli kaikkien aikojen pimein päivä. Vietin vauvan kanssa kaiken lisäksi sisäpäivää, tunnelmapöytälamppujen loisteessa. En tiedä, tuntuuko päivät nyt vielä pimeämmiltä, kun ei ole töissä ja menossa. Aivan karsea fiilis. Illalla jätin jumpat väliin, mies jäi lämmittämään takkaa ja raahauduin lasten kanssa viereiseen puistoon. Huippuveto, raitis ilma virkisti. Vauva nautti ulkoilusta taas mielettömästi, puisto-pimu.

Kotona myöhemmin jälkikäsittelin hiekkaisia, märkiä ulkovaatteita. Ihmettelin vauvan housuja, oudosta paikasta kastuneita, miten vaippa voi vuotaa keskeltä, mihin hän on oikein istunut...? Selvisi.. Käytettynä hyvältä ystävältä ilmaiseksi saatu, yhden lapsen käyttämä, kosteussuojattu, saumateipattu ulkopuku.. ja sauma päästää vedet keskeltä takamussaumaa. Miten nuo saumat voisi tarkistaa, varsinkin jos ostaa nettikirppikseltä tai tavalliseltakin? Ja maksaa jotain? Merkkipuvuissa tuntuu varsinkin olevan kova jälleenmyyntihinta. 

Ei auta. Muiden nukkuessa KLIK KLIK KLIK ostoskoriin uusi puku. Online shopping, I love it.

 

Syystalkoot

Kun ei ole vuosiin ollut taloyhtiön talkoovelvoitetta, talkoot on järjestettävä itse. Ilmoitin muulle perheelle jo alkuviikosta lauantaina pidettävistä syystalkoista. Lapsia innosti erityisesti grillaaminen ja cola-juoma-lupaus. Vastuualueet jaettiin etukäteen: mies leikkaa omenapuut, minä leikkaan ruohon ja siistin kukkapenkit, lapset haravoivat vaahteranlehdet kivetysalueilta. 

Pe-la-yönä isommat sairastuivat flunssaan, mutta teimme samat puuhat eri järjestelyin. Piha on laitettu talvikuntoon. Ensimmäinen vuosi tässä kodissa lähenee loppuaan.  

Kirsikkapuu

Pikku-apuri unilla kylmässä aamussa, vielä mahtui äitiyspakkauksen 2012 puku.

Omenapuiden leikkuuta

Meidän talkoissa ei hifistelty aurinkokuivatuilla tomaateilla, makkaraa kehiin.

Lumityökalut valmiina...

..niin myös halkovaja.

Kompostialue talviunille

Talvilelut esille

Lintujen talviruokinta käyntiin

                                       

                                  

Leikkimökistä napattiin kotileikkiastiat sisälle, pesun kautta vauvalle ihmeteltäväksi

                           

Ripustimme jouluvalot odottamaan joulukuuta, sillä kyseinen puu on jo täysin lehdetön, ja myöhemmin jäätyneellä kivetyksellä on vaarallista kiipeillä tikkailla. Valitsimme puuksi ison vaahteran, jonka juurella on sähköpistoke edesmennyttä suihkulähdettä varten. Vaahtera näkyy kadulle takapihalta, ja ennen kaikkea  olohuoneen ikkunoista  ja nojatuolista. Kiipesimme korkealle vuorotellen, huidoimme valoketjuja korkeamme ja eri suuntiin harjanvarrella ja ongenvavalla. Hengissä vielä!

Illalla meillä oli juhlallinen testivalaistus, äkkiä sammuksiin. Ei vielä lokakuussa.

Kauhean tehokkaita me ollaan oltu. Herttinen sentäs.

Syksy. Niinpä.

Operaatio "vauva pärjää jo yksillä päiväunilla" ei onnistunutkaan. Kolmen huippu hyvin nukutun yön jälkeen päätin törröttää vauvan kanssa ulkona ja viivyttää unia. Hän nukahti pihalle istualleen. Siitä vaunuihin ja äiti tietokoneelle. Siis kaksilla mennään vielä. Ei haittaa, olen mielissäni aamupäivien omasta ajasta.

Tönötimme vauvan kanssa siis ulkona. Raitis ilma ja vesisade. En tykkää syksystä. En myöskään innostu, kun joku sitä minulle kehuu. On kylmä. Pimeää. Ankeaa. Kaikki kuolee ja kuihtuu pois. 

Pelkään jo marraskuuta. Kun kaikki värit ovat poissa. Olen jäänyt miettimään, olenko vain kokenut liian rankkoja syksyjä, sillä tuolla ulkonahan on oikeasti juuri nyt todella kaunista. Ne värit. Ilman aurinkoakin upeat. Oranssia, punaista, keltaista. 

Syksyisin on alkanut aina lasten päivähoidot lomien jälkeen. Stressini luopumisesta ensimmäisinä syksyinä on ollut hirvittävä. Huoli töissä, että kuinka pieneni pärjäävät. Pimeät illat niistäen nuhaneniä, odottaen seuraavaa korvatulehdusta. Arpoen kumpi vanhemmista jää töistä kotiin, onko mummoista apua. Ei mikään ihme että selkäranka viestittää kurjan ajan alkavan.

Aloitin viikonloppuna vitamiinikuurin. Noin niin kuin tsemppariksi. Heti piristi. Metsä kutsuu. Taas. Päätin myös viikonlopun ohjelmasta, pihatalkoot luvassa, puutarha pakettiin talveksi. Aurinkoinen päivä tilaukseen ja grilli kuumaksi viimeisen kerran. 

Askel lähempänä jouluvaloja <3