Oltiin juuri perinteisessä keskiviikon parisuhdesaunassa miehen kanssa. Ihan kiva tapa, hetki aikaa ihan kaksin. Mulla oli taas ajatuksia mielessä, ja puhuin kuin papupata.
Mies vain mittaili mielessään hyväntuulisena paneelien määriä sitten-joskus-kun-pystytään saunaremonttia varten. Miten nuo miehet voi erottaa niin selkeästi työn, arjen ja oman ajan?
Mun mielessä on monta juttua. Onneksi mulla on tämä ajatuksien järjestelykanava, kun tuo puoliso jo nukahti.
Meillä oli tänään työilta, vanhempainilta, jossa oli enemmän työntekijöitä kuin vanhempia. Vähän erikoinen aika vanhempainillalle, mutta teemallinen ilta ja aihe mielenkiintoinen. Vaikka mäkin olen konkari-äitinä istunut jos jonkinlaisissa illoissa lasten tiimoilta, en ole koskaan ajatellut että
"olipa turha ilta". Aina on ollut tärkeää asiaa. Lasten kanssa työskenteleviä pitää kuunnella. Ja vaikka asiat on monesti ihan tuttuja juttuja, niin olen aina halunnut
kunnioittaa toisten tekemää työtä. Ei niitä iltoja huvin vuoksi järjestetä.
Toinen asia, mikä mua vaivaa, on pojan terveys. Saan labratulokset huomenna. Miehellä on poikkeuksellinen iltakeikka huomenna, ja mietinkin, että
"kyllä mä selviän yksin iltarutiineista, vaikka tiedosta romahtaisinkin." Todellisuudessa ei kyse ole romahtamiseen johtavasta asiasta, mutta tulokset jännittää silti.
Kolmantena asiana mä olen miettinyt mun sosiaalisia suhteita. Tämä harppaus töihin erotti mut arjen kohtaamisista ihmisistä, joilla on samanlaisia kuvioita juuri nyt lasten ja elämän kanssa. Mä kaipaan niitä aamuja puolipäiväeskarin ovella, pikkusisarukset rattaissa. Niitä aamupäivien kahvihetkiä äitien kanssa. Käyn töissä, ja nautin kyllä niistä ihanista uusista ihmisistä. Vanhat kouluajan ystävät ovat ja pysyvät, mutta ikävä on niitäkin. Viestittely ei just nyt riitä.
Mulla olisi tälläinen voimalause, joka tuli vastikään vastaan ja nappasin kuvan. Elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolelta. Totta.