Olen tosi onnellinen, että meidän kaksi isointa lasta ovat löytäneet itselleen hyvät liikunnalliset harrastukset. Ja joita he rakastavat tällä hetkellä. Oikeasti, sinnikkäästi harjoittelevat kotona ja kaduilla. Kaikenlaisia kerhoja on kokeiltu, ja aina harrastuksiin lähtö ei ole kiinnostanut.
En tiennyt, että minun summittaisen hääräilijän jälkeläiset voisivat olla niinkin sinnikkäitä halutessaan oppia jotain. Kolmasluokkalaisemme telinevoimistelee ja harjoittelee heräämisestään nukkumaanmenoon kärrynpyöriä, siltaa ja voltteja. Eskarilainen katsoo futiksen mestareiden liigan otteluista maalisuorituksia ja häipyy takapihalle kikkailemaan, kunnes oppii haluamansa. Hän ei harkoissa kaivele nenäänsä ja katsele pilviä.
Siis todella kiva, että lapset saavat geenejä muualtakin. Olen itse vähän luovuttavampi tyyppi. Soljunut elämässä, silti onnellisena.
Pojan futisvalmentajissa on tullut vaihtoa syksyn aikana. Vaikkei itselläni olisi mitään taustaa lastenryhmien ohjaamisesta, näkisin, että vielä aika paljon tarvitaan työtä lasten haltuun saamisessa. Valmentajan statustitteliä ei nimittäin ansaita vain kahvikuppia rutistamalla. "Uu, meitsi on coutsi."
Toivotaan, ettei poikien into laannu aikuisten harjaantuessa. Ei tuohon nimittäin tarvita kuin aikuinen kyykistymään lasten tasolle, nimien opettelu ja aito jutustelu ja ohjaaminen. Leikin kautta. Nää on pieniä vielä.
"Palllllooo poooooiiisss nyt! Käy päääälle nyt *********!"
..kuka ottaa pallon keneltä, kenen päälle pitää käydä ja miten?? Mistä noi nassikat voi sen tietää. Äitiä alkaa ottaa aivoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!