Mä haluun mä haluun!

Joskus mä koen tuskaa lasten vaatimuksista. Tai ennen kuin olivat koulussa, ei ollut vaikeaa. Mutta nyttemmin osaavat perustella ja osua mun akilleenkantapäähäni.

"Mä haluan sitä, tätä, tota, merkkivaatteita ja iphone5:n." "Mut ku silläki on." "Kaikilla on!". "Mä oon ainoo". "Te ootte siis niin tyhmii". "Mä en koskaan enää hymyile."

Yltäkylläistä elämäähän meillä vietetään verraten koko maailmaan, ja läsnäoloa ja rakkautta arvostan eniten. Jouluksi annettiin kuitenkin koululaisille omat pelitabletit. Sehän ei ollut mitään kun kaverit sai (kuulemma) läppärit ja 500€. Antaisin kyllä lapsille vaikka kuun taivaalta mutta eihän se elämä nyt niin voi mennä. Eikä todellakaan tule menemään, vaikka haluaisin, koska esim. raha. Ja joskus vaan asioiden eteen pitää TEHDÄkin jotain.

Nakit ja Mutsi tästä #esiteini-asiasta jo kirjoittikin. I feel you!!

Vähän sitten kiivastuin tän illan vaatimuslistan edessä. Ja niin kuin loppukevennyksenä tähän tekstiin kaksi-vee ojensi minua: "Soo soo! Miksi puhut siskolle tuhmasti äiti, miksi?"

No niinpä. Mä oon se pahis.

Toisena loppukevennyksenä otan tämän postauksen kuvituskuvan (tähän vanhemmuuden tuskaan en osuvampaa keksinyt). Tämä on työkaverin lätkäisemä kuva mun työkaapin oveen. Kuvitelkaa, että tämä kortti on pedagogisesta lasten pelistä 80-luvulta.." The body game." Pantomiimia siis - henkilö esittää juoksua.