Oi uni!

Kello 2.50. Tulikuuma lapsi seisoo vieressä. Mittari näyttää lääkkeelliset lukemat. Kello 2.59. Pikaneuvottelu,  "Kumpi jää kotiin, sä vai mä?" Mä tällä kertaa. Pikaista ajatusjärjestelyä, sillä loppuviikkoon oli sovittuna monenmoista.

Seuraavana yönä tilanne jatkuu.
21.15. 21.34. 21.50. 22.14. 22.35. 22.57. 23.04. 23.26.... 23.45. 00.02. 00.18. 00.48. 1.13. 1.24. 1.39. 2.05 ... 2.35. 2.56. 3.11. 3.25. 3.50. 4.15. 4.30. 4.45. 4.59... 5.12. 5.36. 5.48. 6.04. 6.16....... Koko yö, vartin välein, joka tunti. Itkua ja silitystä. Mikään lääke ei tuo unta.

Miten olenkaan voinut unohtaa, miten korvatulehdus oireilee? Hoksasin sen vasta aamuyöstä. Paine kasaantuu. Tämä oli nuorimmaisen ensimmäinen korvatulehdus (molemmat korvat märkänä + komiat silmätulehdukset), on voitto päästä näin pitkälle, sillä keskimmäisellä oli komeat korvatulehduskierteet puolivuotiaasta.

Toisaalta, olenpa unohtanut myös, miltä tuntuu heräillä jatkuvasti, ihan kuin vauva-aikaan. Hienoinen kooma päällä! Oi makea, syvä uni. Kohta nähdään!

Meidän hoitoratkaisu

Toivepostauksena (kiitos siitä) tämä seuraava: Miksi lastentarhanopettaja valitsee päiväkodin sijasta perhepäivähoidon omalle lapselleen? Kirjoitin tätä pohdintaa useampana päivänä, eikä se koskaan ollut sitä mitä halusin, kirjoitin ja pyyhin pois. Jakomielitautista on tehdä tätä työtä omien ollessa pieniä!

Voisin kirjoittaa kirjasarjan aiheesta, mutta tässä lyhyesti omaa henkilökohtaista pohdintaa, ei työnantajan eikä lastenpsykiatrien. En halua levittää omaa elämääni liikaa, en perustella vaan pähkäillä, en herättää tunteita suuntaan enkä toiseen. Sellaista kepeää anonyymiä blogielämää, eiks niin?

Nuorimmaisemme täyttää ihan hetken kuluttua 2 vuotta ja aloitti kuukausi sitten perhepäivähoitajalla. Kaikki kolme lastamme ovat olleet ensimmäisen vuoden perhepäivähoitajalla. Isompien hoitajasta tuli perheystävä. Emme ole oikeastaan koskaan valinneet tätä hoitomuotoa, vaan aina hakeneet päiväkotiin, ja hoitopaikkojen ollessa kortilla olemme päiväkodin johtajan kanssa miettineet seuraavaksi parasta ratkaisua. Ajo toiselle puolelle paikkakuntaa aamuin illoin ei ole vaihtoehto.

Hoitajalla on tietysti merkitystä ja omien lasten temperamentteja ajatellen mahdollisesti kaoottinen iso lapsiryhmä alle 3-vuotiaiden laitoksessa VS. lapsille omistautunut, kokenut ja herttainen hoitaja jonka kanssa synkkaa heti - "kuin mummolaan veisi". Ei ole vaikea valita! Joka kerran totesin, että parempi näin. Harjoitellaan niitä vuorovaikutussuhteita ensin muutaman lapsen kanssa ja pienen lapsen on kivempi kiinnittyä yhteen aikuiseen. Ensimmäiset vuodet näin, kun ei äidin kanssa voi olla.

Haluan tottakai puhua päiväkodin puolesta ja korostaa varhaiskasvatuksen tärkeyttä ja merkitystä, ja nimenomaan koulututetun lastentarhanopettajan tärkeyttä alle 3-vuotiaiden ryhmässä, jolloin ihmisenalun kehitys on kaikkein valtavinta ja uusia taitoja tupsahtelee kiihkeällä tahdilla. Mutta isot päiväkodit, isot ryhmät, kaaos ja agressiot. Pienryhmäpedagogiikka, rauha. Oikeastihan meidän pitää ajatella, että varhaiskasvatus kuuluu kaikille, ehkäisee syrjäytymistä ja se on niin laadukasta, että siitä hyötyvät kaikki. Mutta todellisuus voi olla toista. Tai sitten mä olen vaan niin herkkis. Nauttikaa tavalliset perheet vapaapäivistä lasten kanssa jos vain mahdollista. Virikkeiden takia ei hoitoon pientä kannata viedä, kyllä se koti riittää. Kuntoutukselliset ja sosiaaliset syyt on sitten ihan eri asia.

Isommat olivat siis vuoden perhepäivähoidossa. Ehtivät kuluttaa päiväkodin automattoja ja kotileikkinurkkauksia silti monta vuotta. Molempi parempi. Muutama vuosi taas tätä ja päiväkodin ovet avautuvat pienimmällekin, sillä hoitajan eläkevuodet ovat ihan kulman takana. Tässä yksi onnellinen tarina. Kuka kertoo omansa?

Kuppi nurin

Ensimmäinen pioni kukkii. Nappasin sen heti sisälle piristämään. Olen lomaillut lasten kanssa toukokuun lopusta ja alan olla aika sirkukset esittänyt, siispä odotan miehen viikon päästä alkavaa lomaa. Vaikka voisin samalla pysäyttää ajan, sillä omaan töihin menoon ei ole kuin kolmisen viikkoa. Kesä, vapaus, en halua töihin, haluan töihin, oma aika, lapset. Ristiriitaista on. Pieni hengähdys-purkaus blogiin. 

Meidän nuorimmaisen uhmaikä on valloillaan, mieluiten hän olisi alasti aamusta iltaan, eikä ruokalappua voi laittaa koskaan. Mutta puuroa ja ruokaa on sitten paidalla ja sekin itkettää kauheasti. Suihkun jälkeen itkusta ja maahan heittäytymisestä ei tule loppua. Tahtoo tahtoo tahtoo. En halua en halua en halua. Haluan haluan haluan. Nauran sisäänpäin toisen polkiessa jalkaa. Kärsivällisyyttä. Kuppi menee nurin herkästi neiti aurinkoiselta. Mutta ulkona ei harmita mikään. Ei minuakaan, aurinko on parasta.

Isommat osaavat hetkittäin puhaltaa yhteen hiileen ja älyävät pelata pisteitä kotiin. Keräävät molemmat paninin tarroja kansioon mm-kisoista. Nyt tarvittaisiin lisää vaihtarikavereita, anyone? Ostin molemmille taas useamman tarrapaketin reippaista kotitöistä, joista muutama saatiin kansioon, loput olivat vaihtareita ja niitä on jo hirveät pinot. Ensin he käyttävät viikkorahansa ja lopulta tekevät kotitöitä eurot, messit, neymarit ja ronaldot silmissä. Alan olla aika Pro keksimään kotihommia. Tyttö täytti (yleensä tyhjentävät) täyden tiskikoneen päivällisen jälkeen ja veli kysyi puistatellen: "Meinasit sä oksentaa, oliks ällöö?"

Anoppi on käynyt meillä istuskelemassa pitkin viikkoa ja hiljalleen alkaa olla päivän puheenaiheet kerrattu viiteenkymmeneen kertaan. Per päivä. Synttäreitäni kutsuin viettämään myös omat vanhempani, ja näin kesällä ei onneksi tarvitse miettiä kakkuhässäkkää, kermaa ja mansikoita väliin ja päälle. Toimii. 

Aurinkoista viikonloppua ruudun sille puolelle!

Lähti lapasesta

Odotin puolitoista vuotta käsityö- ja ompeluinnostusta ja tulihan se vihdoin. Väkertely lähti siitä nukkekodista. Valitsin seitsemän kivaa kangasta ja sain ommeltua verhot koululaisille pimennysverhojen seuraksi, kodinhoitohuoneen verhot, kuudet tyynynpäälliset, lyhensin nipun farkkuja, ja tärkeimmät, eli nidoin ruokapöydän tuoleihin uudet päälliset.

Tuoleissa oli aiemmin irrotettavat pestävät päälliset, mutta lukuisten pesujen myötä ruuvit pyörivät jo tyhjää, samalla vaivalla siis uudet kankaat ja uusi ilme. Eikä päällisiinkään tarvittu kuin kaksi retkeä kangasostoksille, ensimmäinen kangasvalinta meni luonnollisesti pieleen. Valinta meni pieleen sävyjen ja kuvioiden suhteen, mutta kekseliäänä ompelin kankaasta kuitenkin kodinhoitohuoneeseen verhon.

Ruokapöydän tuolien kangaspäällisillä on meillä pääasiassa yksi tärkeä kriteeri. Päivittäiset "en mä pyyhkiny käsiä tuoliin, ne oli tässä jo"-keskustelut on arkea vielä useamman vuoden, joten oranssinpunaisten ketsuppitahrojen ja vaaleiden jugurttitahrojen on sulauduttava kankaaseen. Mustahko kangas ei toimi, se oli jo useamman vuoden. Liikaa valkoisia länttejä jynssättäväksi.

Kuinka siinä lopulta kävi? Noh... nidoin vaaleaa yksiväristä kangasta ja pidin luennon:  "Kuinka syödään sotkematta." 

Day 2: ei tahroja. 

Koulutulokaspäivä

Jotenkin luulin, että olisin paksunahkainen, tietävä ja "tämä on kuulkaas niin kuultu ja nähty jo, meillähän on jo yksi koululainen"-moodilla esikoululaisen eli toisen lapsemme kouluuntutustumispäivässä. Mutta ei. Sehän on ihan valtava juttu. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kuva täältä

Edellisenä iltana vietettiin eskareiden kevätjuhlaa. Pitkin iltaa kelasin kehnolaatuisia videoita uudestaan ja uudestaan. Minun vauvani. Minun poikani. Minun komea, ihana, suloinen, viisas lapseni. Niisk. Kiitos eskariopettajalle ja kaikille ihmisille, jotka ovat poikaani kuljettaneet tähän pisteeseen. Ekaluokkalainen <3

Oikea ikä?

Olin viikonloppuna ystävän liikuntakeskusta promoamassa kauppakeskuksessa. Tarjolla oli temppurata kaikenikäisille. Vanhemmat sanoivat aina lapsilleen "Mene tytön mukaan". Tytön? Tytön? Eivätkö he huomanneet mun kuluneita valvoneita kasvoja? Loppuun imetettyjä tissejä? 

Täytän kesällä 33. Kolmen lapsen äitinä. Kun sain ensimmäiseni 23 vuotiaana, yritin pärjätä elämää nähdeiden esikoisten äitien kanssa, olin aina nuorin. Halusin olla vanhempi, uskottavampi. Muutimme omakotialueelle kun olin 25. Kaikista nuorin keskustelemassa sadevesikaivoista. Teini-iässäkin halusin aina olla vanhempi. Koulun vanhin, kuudesluokkalainen. Riparin käynyt. Baari-ikäinen.

Nyt kuitenkin haluaisin pysäyttää ajan ja jäädä 32 vuotiaaksi. Meillä on miehen kanssa ollut outoja kolotuksia. Itseäni mielikuvitushuolettaa moni asia. Mies meinasi, että nyt ollaan jo sen ikäisiä, että pitäisi alkaa huolehtia itsestään ja googlasi itselleen kihdin. Näillä mennään. 

Kuva täältä

10 vuoden kuluttua

Minulla oikein välähti tässä eräänä iltana: Kymmenen vuoden kuluttua meillä on 19-, 17- ja 11-vuotiaat lapset. !!? Henkäys ja syvä hiljaisuus. Pysäytän ajan? NYT.

Mitä tekee 19-vuotias tyttö? Suunnittelee muuttoa pois kotoa. Käy nahkahousuissa bilettämässä? (Ai mistä mä ton keksin?)  Entä 17-vuotias poika? Kampaa hiuksiaan ja puhuu autoista. En ala. Minun viisaat ja tasa-painoiset nuoret aikuiseni. Onnea on pieni 11-vuotias ala-astelainen. Äidin ja isän mussukka.

Kymmenen vuoden kuluttua minä olen 42-vuotias. Melkoisen nuori. Kymmenen vuoden kuluttua asuntolainaa on upea siivu vähemmän. Kymmenen vuoden kuluttua olen rikkaampi.. kokemuksista. Viisaampi. Rahallisesti rikkaampikin käy. Entä työkuvioni? Kymmenen vuotta on ihan silmänräpäys, ainakin edelliset kymmenen vuotta olivat.

Tästä reilistä on 12 vuotta. Feels like yesterday.

Kymmenen vuodenkin kuluttua on ystävänpäivä. Ei me lennetty tänäkään vuonna ystävänpäiväksi Pariisiin. Mutta juotiin oluset sohvalla lasten nukahdettua. Romantic. Mitä sinulle kuuluu 10 vuoden kuluttua?

Reikiä sydämessä

Tyttäremme syntyi 10 pisteen tyttönä, normaalin raskauden jälkeen, kotiutettiin muutama päivä myöhemmin. Kuukautta myöhemmin näytin tyttöstä yksityisellä lääkäriasemalla tutulle lasten allergialääkärille lisämaitohörpyistä tulleiden laajojen ihottumien vuoksi. Se käynti ei mennytkään niin kuin ajattelin. Sydämestä kuului selvästi sivuääni. Precordinaalisesti, ei selästä. 

Perinteisellä faksilla lähetettiin lähete sairaalaan, kiireellisyysluokituksella 1-7 päivää, ja me lähdimme kotiin, äiti lievästi sanottuna kauhuissaan. Iltasoittoja lääkäri-isoveljelle, googletusta. Olin varautunut avosydänleikkaukseen ja vielä vakavampiin.. Tämä lohdutti:

"Kun on oikein pieni,

voi lentää linnun untuvalla,

nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni
voi istua lumihiutaleille,
liitää linnun untuvalla,
kun on oikein pieni." 

Hannele Huovi

Seuraavalla viikolla neuvolalääkärin tarkastuksessa samat äänet kuuluivat edelleen. Odottelimme yhteydenottoa sairaalalta. Lopulta soitimme perään, faksi-lähetettä ei koskaan tullut perille sairaalaan. Hienoisesti harmitti, sillä sihteerikkö oli lähettänyt faksin nurinpäin, siis tyhjänä...  Onnekseen vauvan vointi oli hyvä, niin kuin alunperinkin. Ei hengästymistä tai hikoilua tai sinisyyttä. 

Vajaan kahden kuukauden iässä sydän ultrattiin sairaalassa. Etukäteen tiesimme tutkimuksen sisältävän sydänfilmin, verenpaineen mittauksen ja sydämen ultraäänitutkimuksen. Välillä tapasimme hoitajaa, välillä taas lääkäriä. Aina yhden tutkimuksen jälkeen meidät passitettiin seuraavaan. Happisaturaatiot otettiin useampaan kertaan, kävimme röntgenissä ja verikokeissa. Soittoja toiselle lääkärille. Ja äiti sisäisesti koko ajan kasvavassa paniikissa. Mitä tapahtuu, miksi koko ajan lisää tutkimuksia? Lopulta diagnoosi: Keskiseptumin VSD ja isohko eteisväliseinäreikä. Kliinisesti ei vajaatoimintaoireita. Ei tässä vaiheessa diureettilääkityksen aloitusta. Sydämen tiivis seuranta lastenpoliklinikalla jatkuu.

Selkokielellä: Tyttärellämme oli kammioväliseinässä reikä, joka on kovin yleinen. Kun "reiästä sydämessä tai sivuäänestä" juttelet, joku tietää aina jonkun jolla on. Lisäksi kaikilla vastasyntyneillä oleva eteisväliseinäreikä oli vauvallamme suurempi kuin pitäisi. Siitä sydämelle extratyötä, ylimääräisiä virtauksia, ääni ja selkeä oikeanpuoleisen kuormituksen merkit.

Tässä sydänfilmissä. Kun vauva oli tarroitettu johtoihin, hoitaja sanoi: "Nyt saa kuvata". What? Ei olisi käynyt mielessäkään.. mutta käskystä siis.

Kuukauden kuluttua tästä, 3kk iässä seuranta. Tällä kertaa vähemmän tutkimuksia. Vakava sydänlääkäri. Hyvät uutiset: VSD eli kammioväliseinäreikä on sulkeutunut jo! Onnekseen se sijaitsi keskellä lihasta, ja näin kasvoi umpeen nopeasti. Huonot uutiset: Eteisseptumissa ASD secundum-tyyppinen löydös, sekä herännyt epäily mahdollisesta LV nonkompaktaatiosta. Suvussa ei äkkikuolemia tai sydänlihassairautta todettu aiemmin. WHAT! ÄKKIKUOLEMIA! Menepä siinä sitten rauhassa kotiin odottelemaan Lastenklinikan kutsua..

Sydänlihassairautta ei voi selvittää ilman ultraääntä, ja se voi olla meistä kaikilla. Se löytyisi tietyltä prosentilta kadunmiehistä jos otanta otettaisiin. Onneksi olimme seurannassa. 

Lastenklinikalla vauvan ollessa 5kk ikäinen selvisi loputkin. Ilmoitin lääkärille olevani aivan täydessä paniikkitilassa, ja pyysin kertomaan asiat se huomioiden. Tutkimuksen jälkeen saatoimme huokaista helpotuksesta. Tyttärellämme ei ollut sydänlihassairautta, ei siis pelkoa sydänlihaksen rappeutumisesta. Sama määrä arpeumaa kuin kaikilla. Edelleen punasolun verran verta virtaa reiästä, mutta se umpeutunee itsestään. Mikäli ei umpeudu, ainoa este tulevaisuudessa on syvämerensukellus. Eipä haittoo, ei oo tullunna perheharrastukseksi. Kontrolli 2 vuoden iässä. Kaikki on hyvin :)

Tilanne tällä hetkellä: ASD secundum (kuva täältä)

Kun tämä kaikki oli meille ajankohtaista, etsin tietoa. Siksi tämä kirjoitus, jos joku joskus tästä hyötyy. Itse elin tunteella tätä. En järjellä. Ei hyvä, rankkaa nimittäin oli.

Tässä hän on tänään. Riehakas jumppari.