#VainKaksiKättä

Jos ette vielä tiedä mitä teen työkseni, kohta tiedätte. Hallitus suunnittelee leikkauksia varhaiskasvatukseen. Tämä aihe koskettaa kaikkia, ennemmin tai myöhemmin - kuka maksaa kulut kun "päiväkodin säilössä" kasvaneet lapset alkavat oirehtia? Tässä adressi allekirjoitettavaksi: Varhaiskasvatuksen tulevaisuus, EI kasvaville ryhmille. Kiitos <3

Suurimmissa kaupungeissa järjestetään ensi viikolla mielenilmaus varhaiskasvatusta koskevia leikkauksia vastaan. Itse mielenilmaukseen 10.6 en pääse osallistumaan, joten osallistun postikorttimielenosoitukseen - you've got mail Juha! Ohjeet alla:

Kuvat Facebookista #vainkaksikättä

Jokaisella aikuisella on vain kaksi kättä. Ryhmäkokoja ei voida suurentaa. Säästetään ihan mistä tahansa muualta.

T. Päiväkodin ope.

#eilastentarhaukselle #vainkaksikättä

Verenluovutus ja Kybä

Julistin viime viikolla Naisten Kymppi- ja verenluovutus-aikeitani. Molemmista olisi sananen sanottavana.

Verenluovutuksen vuoksi kaksi edellistä päivää olen tärissyt jännityksestä niin, että maha on hypännyt kieppiä! Pyörrynkö, kupsahdanko, tärisenkö, vapisenko.. innostunko jatkossakin?

Tänään sitten kävin tarjoamassa O rh miinus-vertani, mutta pettyneenä jouduin kävellä pois, sillä hemoglobiini ei riittänyt luovuttamiseen. Lukemat näyttivät Hb 115 kahdella mittauksella, joten ei ollut neuvottelunvaraa. Alaraja luovuttamiseen on naisilla 125. Saan yrittää uuden kerran vasta elokuun lopussa.

MIKÄ PETTYMYS! MIKÄ PETTYMYS! Olen viestilistalla seuraavaa kertaa varten, ja kyllähän tämä jäi sen verran kaihertamaan, että aion kyllä käydä näytillä joka kerta!

Hemoglobiinille pitää tehdä nyt jotain, enkä enää ihmettele tätä kevätväsymystä. Luvassa maksalaatikkoa, maksamakkaraa, c-vitamiinia, vihreitä kasviksia, äidin tehodrinkkejä ja ehkä vähän rautapilleriäkin.

Naisten Kymppi juostiin sunnuntaina vaihtelevassa säässä. Ennen oman juoksuseurani saapumista tapasin Ehdoton ehkä-blogin Saaran. Toivottavasti Saara juoksusi sujui hyvin! Omani sujui vähäisiin lenkkeihin (ja selkeästi matalaan hemoglobiiniin!) nähden hyvin. Seuranani oli ystävä, jonka kanssa puimme elämää. Se auttoi, kilometrit vain vilisivät!

Mutta jotain itsekuria pitää saada tuohon harjoitteluun, jotta saan aikaa ja kestävyyttä paremmaksi. Midnight Run elokuussa!

Kympille - veret mielessä

Mä olen tänään tankannut Naisten Kymppiä varten taas olan takaa. Pullaa, lihapullaa, grillimakkaraa, sipsiä, karkkia ja kaksi Magnum-jäätelöä (laktoosi-intolerantikon cocktailia parhaimmillaan).

Muutenkin juoksut ovat olleet vähillä tänä keväänä, joten en edes tiedä onko realistista yrittää juosta jokainen askel.

Mutta jo vain menen paikalle, ihan vain juoksun jälkeisen tarjoilun vuoksi.

Polkujuoksua lempireitilläni

Eilen Hesari uutisoi O Rh nega -veren tarpeesta. Itse olen juuri kyseistä ryhmää, jonka veri käy kaikille, mutta tälle ryhmälle ei käy muut veret kuin O-. Seuraa julkinen lupaus, aion luovuttaa verta ensi viikon torstaina, iltapäivällä. Nyt ei voi perua! Tää on mulle kuulkaa iso juttu, pelkään nimittäin kupsahtavani lattialle ihan vain neulan näkemisestä. Raporttia luvassa!

Verenluovutukseen

Tämän tiistai-illan huipennukseksi lätkin kasvoille sinistä stressiä vähentävää kasvonaamiota (ihan oikeesti kuka näitä teho-nimiä keksii?) ja nautin lasin punaista. Verta vahvistamaan ;)

Sillä haasteena on verenluovutus. Ehkä yksi toinenkin siihen lähtee? Aloitin täällä aiheesta meuhkaamisen,  ja haluaisin kannustaa nyt muitakin. Itse katselen kalenteriin neitsytkeikkaa kuukauden päähän... tai jo tälle viikolle! Kuka lähtee haasteeseen mukaan?

"Hyvänteko voi tutkitusti pidentää ikää. Esimerkiksi Health Psychology -lehdessä julkaistu tutkimus paljasti, että vapaaehtoistyötä epäitsekkäistä syistä tehneillä henkilöiden riski kuolla oli neljä vuotta myöhemmin selvästi pienempi kuin muilla ihmisryhmillä. Verenluovutus on tärkeä tapa auttaa muita." Lähde Taloussanomat.

Ajankohtaisen tilanteen Veritarpeesta voi katsoa täältä. Nyt mua rupesi jännittämään. Pitää ottaa toinenkin lasillinen.. terveydelle, hyväntekemiselle ja vahvemmalle verelle!

Tutitta

Helou. Minulla ei ole viikkoon ollut resursseja edes lukea muiden kirjoituksia, saati avata konetta omille ajatuksille. Ei vaan ole ollut aikaa, kun on pitänyt nukkua yöhulinaa varten. Ei mitään vakavaa, vaan tutti.

Tutti. Se on nyt poissa. Yli kaksivuotiaaksi se nuokkui pienimmän suussa, siis ihan kauhean pitkään.

Ensimmäiselle lapselle en suostunut edes tuttia antamaan, kun pelkäsin imetyksen menevän pieleen, ja olinkin sitten itse vauvan tuttina. Puolivuotiaana minun onneksi hän hyväksyi tutin ja imemistarve suuntautui tuttiin. Vuotta myöhemmin veimme tutin yhdessä naapurin pupulle, ja ensimmäisen iltayön harmin valvoimme ja katsoimme Teletappeja. Helppo vieroitus.

Toiselle lapselle tarjosin jo sairaalassa tuttia, vaan poika ei huolinut. Imi peukaloa heti. Lopulta hylkäsi peukalon kahdeksan kuukauden iässä, kun suu oli täynnä puhkeavia hampaita ja särkeviä ikeniä. Vielä helpompi vieroitus imusta.

Kolmas rakastui tuttiin heti, ja rakasti sitä viime lauantaihin asti myös. Rakastaa ja kaipaa vieläkin. Pitkäänhän se oli ollut vain unensaannissa apuna illalla ja yöllä, mutta influenssassa tuli entistä tärkeämmäksi lohduttajaksi.

Viime yönä, eli kuudentenakin yönä tyttö kaipasi huviaan, kitisten ja itkahdellen. Kolmantena päivänä vieroituksen alusta loppui joululoma ja tyttö lähti ilolla hoitoon: "Siellä se minun tutti on!". Eipä ollut. Vielä tänään kuudentena päivänä hän lähti päiväkodin varahoitoon nyökytellen ja vakuutelleen itselleen iloisena: "No siellä se minun tutti on!". Ei ollut. Enää ei taida tuolle optimistille olla tutinsyöntipaikkoja jäljellä, joten sen täytyy tarkoittaa sitä, että meillä nukutaan vihdoin.

Hyvää alkuiltaa, yötä ja viikonloppua kaikille muillekin!

Piilo astiakaapissa

Influenssassa

Vilkutus peiton alta. Meillä on influenssa. Pienimmän kanssa vietimme yhden illan sairaalassa tutkittavana - keuhkokuume ja positiivinen influenssa-näyte. Oma olokaan ei ole kuin tavallisessa flunssassa, sillä kuumeen poistuttua läsnä on valonarkuus ja huimaus. Kohti tervettä joulua!

ASD - eteisväliseinän aukko

Tänään lastenoikeuksien päivänä minä Mrs Paniikki vietin aamupäivän nuorimman tyttäreni kanssa Lastenklinikan sydänosastolla.

Tytöltä kontrolloitiin ASD:tä eli sydämen eteisväliseinän aukkoa. Etukäteisjutteluista huolimatta kaksivuotiaan sydänfilmit, happisaturaatiot ja sydämen ultraäänitutkimus alkoivat raivokkaan kieltäytymisen kautta, joten päädyimme rauhoittavaan lääkkeeseen ja tutkimukset saatiin tehtyä.

Reikä siellä edelleen on. Kolmen vuoden kuluttua asiaa tutkitaan uudelleen, jolloin katsotaan aika toimenpiteelle, jossa reikä suljetaan. Leikkausta ei tarvita, vaan sulkeminen tapahtuu ööö jotenkin nivusten suonia pitkin pujotellen sydämeen. Nyt jatkamme tavallista elämää taas.

Rauhoittavan vaikutuksen hälvettyä pikkuistakin nauratti leikkipaikalla: "Apua.. putoan! Kaatuuuu. Putoan. Hihii."

Kahden isomman sisaruksen rakastama
nalle on kolmannellekin yhtä rakas.
Mukana sydänfilmissä tottakai.

Tapettimatkalla

Hyödynnettiin isompien lasten mummola-vuorokausi eteisen pintaremontissa. Eteinen on kodin käyntikortti, ja se näkymä kertoo kodista paljon. Meidän ovella ramppaa vanhempaa ja lasta kyytien ja leikkien merkeissä jatkuvasti, ja eteisen ulkoasu on vaivannut kahden vuoden takaisesta muuttohetkestä. Tai niin kuin moni muukin, esimerkiksi ovet ja lattiat.

Oville eikä lattioille tehty edelleenkään mitään, mutta lokakuun lopusta olemme sanoneet hyvästejä vanhoille tapeteille kahdessa lastenhuoneessa ja nyt eteisessä. Edelliset asukkaat ovat nuorentaneet kotia jo paljon, mutta kaikkea ei voi piilottaa. Eteisen tapettikerrosten myötä - kyllä aivan oikein, useampi tapettikerros ilman pohjamaalia kertoo jotain tuskaisesta poistotyöstä - pääsimme hehkeälle aikamatkalle.

On mahtanut meidän eteinen olla upea näky ajan hengessä talon valmistumisvuonna -85. Kuvittele hitaasti mielessäsi: Mosaiikkineliöparketti, ruskea puukatto, puunväriset kuvioidut ovet ja pystyraitainen tupakanruskea tapetti. Vau! 

Harmikseen en kuvannut enkä yleensäkään harrasta sisustuspostauksia, joten ennen-kuvat jäi kuvaamatta. Ja ne upeat edellämainitut alkuperäiset tunnelmat myös. 

Jälkeen-kuviakaan ei ole tulossa, mutta maalattiin valkoiseksi. Puhdasta, avaraa, selkeää, siistiä. 

Tässä alkuperäinen tapetti kahden tuoreemman tyylin kerroksen alta.

PMS tuo rytmiä

Inhottaa seuraavat sanat: naisten vaivat, rättiralli, hilloviikko, menksut. Yäääääh!!! Puhuin lähiaikoina muutaman perheenisän kanssa lasten vaippojen käytöstä, jolloin vanhempi työkaveri yritti keventää tunnelmaa: "Kyllähän me naiset tiedetään miltä se vaippa iholla tuntuu". Tsiisus! Turpa kiinni. Rimanalitus. Yksityisasia. Vessa-asia. Se keskustelu tyrehtyi siihen. Mikä naistenyhteisrintama meidän pitäisi tällä saralla ottaa? Tai otetaan vaan, fine. Mutta suojakeskusteluun en lähde kuin omin ehdoin.

Muutenkin inhottaa naisten keskinäinen rättikeskustelu. Jokaisen oma asia. Joo, okei, kuukautiskipukeskustelu sopii. "Oli pakko ottaa buranaa, you know." Tai kierron säännöllisyys. Tai "Ne on nyt myöhässä" (raskaana, raskaana?). Semmoiset sievät keskustelut. Niin kuin että naiset tuoksuu kukkasille aina. 

Mutta vaikka miten päin olisin, jotain hormonikierto tekee. Enhän muuten ahmisi päiväkodin kaksi kuukautta vanhoja synttärikeksijämiä. Muumikeksit pehmenneinä ja eltaantuneina lasten lähmiminäkin käy. Tai muuten en kyllä keittäisi monena iltana peräkkäin lohdullista Helmi-puuroa. "Jonkinlaisia negatiivisia oireita esiintyy noin 80 prosentilla naisista ennen kuukautisia, mutta varsinaisen premenstruaalioireyhtymän esiintyvyys lienee huomattavasti harvinaisempaa" (lähteenä Wikipedia - mikäpä muu).

Onneksi tiedän, että muutaman päivän kuluttua terästäydyn taas. Sillä muuten jäisi jynssäämättä tiskikoneen ja lattiasokkelin väliset tahrat. Onnea on hormonien tuoma sykli elämässä. 

End of an era

Vähän suureellinen otsikko, mutta niin on suureelliset tunteetkin. Ajattelin, että viimeisenä päivänä ennen töitä olisi mukava viettää vähän erilainen sunnuntai lasten kanssa. Kuvitelma idyllisestä "perhekokouksesta" kääntyikin riidaksi, mökötykseksi ja ovien paukutteluksi. Mies halusi Biltemaan (tosi kiva sunnuntaisuunnitelma), tyttö Heurekaan, poika nurmikentälle palloa potkimaan, minä keilaamaan. Pienimmälle kävi tietysti kaikki. Lisättiin ehdotuksiin vielä veneretki eväillä ja Korkeasaarikin. Jotakuinkin viisi äänestystä pidettiin. Kiristeltiin hampaita.

Koululaisten kanssa elämä ei ole enää ihan samaa kuin 4-5-vuotiaiden, joille käy kaikki. Tai muistanko väärin? Näiden kanssa vaatimukset ovat kovat, innostua ei voi vaikka haluaisikin ja pahaa mieltä pitää väkisin tuottaa ihan sisaruksen kiusaksi. Menin itsekin teekupin kanssa takaisin peiton alle. Vai onko ne vaan geenit?  Liian kovat odotukset kuitenkin ja ärsyyntynyt olo töiden alkamisesta, siinäpä asetelmaa.

Mökötettyäni tarpeeksi Minun päiväni vuoksi, varasin hohtokeilaradan keneltäkään kysymättä. Ja kas, kaikki olivat happy happy. Päätös oli tehty. Päätökset ne elämässä vaikeimpia onkin.
Päivä oli hauska. Keilailtiin, minä ja koululaiset. Poika voitti omintakeisella tyylillään heittäytyen aina maahan saattaessaan pallon matkaan. Meinasin ostaa vielä vaatteita itselle, mutta päädyin kahden muotikeikarin vaatetangoksi. Koska noista on tullut muotitietoisia?

Ei auta. Henkilökortti, työkengät, teepaketti, suklaata työkavereille. Näillä mennään.

P.S. Ainiin, on pitänyt päivittää kaksi asiaa. Suureellinen karkkilakko kesti 5 kuukautta, ratkesi ärsytyshetkenä ja on maistunut. Edelleenkään en osta omaa pussia vaan pummin muilta. Toinen asia oli se poliisien kameravalvonta. 6 päivää välähdyksestä kotiin tuli konstaapelilta huomautuskirje. 80 km alueella ajoin 87 km/h.