Pysykää lapset pieninä!

Mä ottaisin vaikka miljoona vauvan valvottamaa yötä, kuin joutuisin ratkomaan lasten sosiaalisia kuvioita. Mun ratkaisu on aina ollut hyvät välit lasten kavereiden vanhempiin. Että olisi helppo soittaa kun omaa on kohdeltu väärin, ja että muhun voi ottaa yhteyttä jos oma on hölmöillyt toista kohtaan.

Molempia edellä mainittujahan on tullut vastaan. En oikeastaan aio avautua aiheesta enempää. Mutta pysykää lapset pieninä. Tai kasvakaa äkkiä täysi-ikäisiksi. Tai pystykää toimimaan porukassa. Sitä kaikista mieluiten, se olisi kaikkien etu. Sosiaaliset taidot ja silleen. Love. Yksi iso maailma. One big happy family. Friends 4ever. Empatiaa!

Yhdessä! Kuva täältä

Onnenpäivät

Viikonloppuna meinasin miehelle, että nyt olisi kalenteriin mentävä aukko lasten sairastaa. Eh. Sitä saa mitä tilaa ja nyt olen kuumeisen pienen kanssa kotona. Koska särkylääkkeet tuovat pieniä ilon hetkiä, olen ehtinyt loistaa vohvelintuoksuisena äitinä ja paistoin koululaisia odottamaan korkeat pinot vohveleita. Kesän mansikkahilloakin löytyi pakastimesta. 

Koululaisista parasta oli, että kenenkään ei tarvinnut jäädä yksin kotiin aamulla, taksi-äiti surautti lapset koulun portille, ei tarvita ip-kerhoa ja äiti on kotona koulun jälkeen. Paras päivä kaikilla. Vaikkakin pienin suri: "Aluan oitoon. Aluan oitoon. Ei otiin. Oitoon yömään puuloa." Mutta se oli sitä särkylääkehöyry-puhetta, eiks niin.

Ekaluokkalaisen yksinolosta

Huokailin kaksi vuorokautta. Järjestelin ajatuksia ja pillahtelin itkuun. Nelosluokkalaisen ja ekaluokkalaisen lukujärjestykset nimittäin tulivat. Vanhemmalla alkaa kahdeksan jälkeen koulu, mutta ekaluokkalaisella alkaa puoli yhdeltätoista. 10.30!!! Siis kun olemme molemmat vanhemmat tehneet jo puolen päivän työt. Miltei lounasaikaan! Ei tietenkään joka päivä, muut päivät alkavat 9.30, puoli kymmeneltä. Sekin on aika pitkä aika jos vanhemmat lähtevät seitsemän jälkeen kotoa. Tai aiemmin! Tai kuka mitenkin, mutta aikaisin. Eikä kaikkien vanhemmat tee lyhennettyä työaikaa, etätyötä, vuorotyötä, ole vuorotteluvapaalla, hoitovapaalla, tai isovanhempia lähellä. Eikä aamupäiväkerhotoimintaa ole tarjolla.

Kirjoitimme rehtorille, vähän kysellen taustoja, että miksi kaikkein heikoimmissa asemissa olevat joutuvat kärsimään lukujärjestys-palapelin takia. Ymmärretään kyllä koulukyydit, iltapäiväkerhokuviot, pienryhmät, opettajan muut opetusaineet muille ryhmille. Eikä haluta puuttua opetukseen eikä vähätellä opettajien työtä. Mutta miksi? Kun sitä hetkellistä yksinoloa aamuisin vasta harjoitellaan, ja kaikki muukin on vielä niin jännittävää.

Kun meidän vanhin meni ekalle, koulu aikoi aina kahdeksan jälkeen. Siinäkin oli jännityshetki, miten tunnin tai puoli tuntia sai kulumaan ennen lähtöä. Tyttö istui sohvalla kännykkä kädessä ja katsoi nauhoitettuja Tanssii tähtien kanssa-lähetyksiä odottaen vanhemman "nyt voit lähteä"-soittoa. Puaaah.

Mutta kannatti ottaa yhteyttä. Kolme vanhempaa yhteensä antoi palautetta ja 10.30 aamu poistui. Voitto. Se on nyt 9.30. Mutta tunti vähemmän yksin. Suurin pelko on rosvojen tulo kotiin. Sanoin pojalle, että ei täällä ole rosvoja. Ai Helsingissäkö vain? Joo. Ettäs tiedätte Helsinkiläiset.

Ehkä se tästä. Mummojen soittorinki aamuille on aktivoitu.

Kuva esikoisen Back to school-bileistä

Päiväkirjan tunnelmia viime viikolta

Todistusten aikaan

Sattui IRL - in real life. Tytön viime vuoden kevättodistus näytti työskentelytaitojen suhteen tyydyttävää (kategoriassa kiitettävä, hyvä, melko hyvä, tyydyttävä, vaatii harjoittelua). Yhteistyötaidot, työrauhan antaminen, tehtävistä ja tavaroista huolehtiminen tyydyttävää. Tyttö sai noottia kotona ja kunnon keskustelun pöydän ääressä, jossa me vanhemmat huokailimme ja pyörittelimme päätämme. Mietittiin syitä ja pääteltiin, että näinhän se on, tavarat ovat missä sattuu ja veljen kanssa on kärhämää. Näin se siis on, varmasti luokassakin, kyllä opettaja tietää.

Puoli vuotta myöhemmin joulutodistuksen alla, opettaja soittaa valvottuaan viikonloppunsa yöt. Tulikin toisen lapsen rastit meidän tytölle edellisessä kevättodistuksessa! Kiitettäväähän kaikki oikeasti on. Oho, pikku moka? Ihan pikkupikkupikku virhe lapsen viralliseen paperiin. "Onneksi tämä ei ole hänen päättötodistuksensa". Tietenkin uskoimme opettajaa, emmehän me siellä luokassa ole seuraamassa lastamme isossa ryhmässä. Kyllä opettaja tietää ja näkee, kokenutkin kun on. Eikä tietenkään soitettu tai kyselty, me kiltit ja opettajaa häiritsemättömät vanhemmat.

"Joo mä äiti muistan kun te isin kaa piditte mulle sen puhuttelun, että pitää tsempata." "Anteeksi pieni, anteeksi. Sulla menee tosi hienosti kaikki, jatka samaan malliin." Tämän kevään kolmannenluokan todistus näyttää taas hyvältä, en kysele perään kiitettävien ja hyvien arvosanojen paikkaansa pitävyyttä. Kevätjuhlaa vietettiin jo viikolla illalla ja tänään oppilaat hakivat vain todistukset, emmekä saaneet enää lähteä todistusten jakoon koululle sillä se olisi noloa."Se oli isi tosi noloa kun sä olit siellä melkeen ainoona vanhempana jouluna." 

Siispä pienen apurin kanssa kiskoimme rikkaruohoja maasta. Tai kukkia. Ja minä huomasin kiskoneeni kukkapenkin muokkauksessa havupuun juuret. Älä kuole, älä kuole!

Koulutulokaspäivä

Jotenkin luulin, että olisin paksunahkainen, tietävä ja "tämä on kuulkaas niin kuultu ja nähty jo, meillähän on jo yksi koululainen"-moodilla esikoululaisen eli toisen lapsemme kouluuntutustumispäivässä. Mutta ei. Sehän on ihan valtava juttu. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kuva täältä

Edellisenä iltana vietettiin eskareiden kevätjuhlaa. Pitkin iltaa kelasin kehnolaatuisia videoita uudestaan ja uudestaan. Minun vauvani. Minun poikani. Minun komea, ihana, suloinen, viisas lapseni. Niisk. Kiitos eskariopettajalle ja kaikille ihmisille, jotka ovat poikaani kuljettaneet tähän pisteeseen. Ekaluokkalainen <3