Verenluovutus ja Kybä

Julistin viime viikolla Naisten Kymppi- ja verenluovutus-aikeitani. Molemmista olisi sananen sanottavana.

Verenluovutuksen vuoksi kaksi edellistä päivää olen tärissyt jännityksestä niin, että maha on hypännyt kieppiä! Pyörrynkö, kupsahdanko, tärisenkö, vapisenko.. innostunko jatkossakin?

Tänään sitten kävin tarjoamassa O rh miinus-vertani, mutta pettyneenä jouduin kävellä pois, sillä hemoglobiini ei riittänyt luovuttamiseen. Lukemat näyttivät Hb 115 kahdella mittauksella, joten ei ollut neuvottelunvaraa. Alaraja luovuttamiseen on naisilla 125. Saan yrittää uuden kerran vasta elokuun lopussa.

MIKÄ PETTYMYS! MIKÄ PETTYMYS! Olen viestilistalla seuraavaa kertaa varten, ja kyllähän tämä jäi sen verran kaihertamaan, että aion kyllä käydä näytillä joka kerta!

Hemoglobiinille pitää tehdä nyt jotain, enkä enää ihmettele tätä kevätväsymystä. Luvassa maksalaatikkoa, maksamakkaraa, c-vitamiinia, vihreitä kasviksia, äidin tehodrinkkejä ja ehkä vähän rautapilleriäkin.

Naisten Kymppi juostiin sunnuntaina vaihtelevassa säässä. Ennen oman juoksuseurani saapumista tapasin Ehdoton ehkä-blogin Saaran. Toivottavasti Saara juoksusi sujui hyvin! Omani sujui vähäisiin lenkkeihin (ja selkeästi matalaan hemoglobiiniin!) nähden hyvin. Seuranani oli ystävä, jonka kanssa puimme elämää. Se auttoi, kilometrit vain vilisivät!

Mutta jotain itsekuria pitää saada tuohon harjoitteluun, jotta saan aikaa ja kestävyyttä paremmaksi. Midnight Run elokuussa!

Ikäeroista

Perjantai-ilta ja lasten nukutus. Pakkaaminen lomalle on jäänyt kesken ja takkahuone on täynnä avonaisia matkalaukkuja. Meidän lapsille on hirveän tärkeää, että heidät nukutetaan. Niin tänäkin iltana, vaikka olisi ollut muuta tekemistä - sitä pesukoneen pyörittämistä vaikka, sillä ne kesävaatteet ovat olleet mytyissä kaapeissa.

Siellä sitten sängyn äärellä istuessani kävin miettimään lasten ikäeroja. Meillä on kolme lasta. Ensimmäisen lapsen jälkeen meistä oli tärkeää, että lapsille tulee suht lyhyt ikäero ja lopputulemana ikäero ensimmäisen ja toisen välillä oli sitten 2 vuotta ja 4 kuukautta. Meidän vauvakuumeesta / järkipäätöksestä voi lukea täältä.

Lapsitehtailun piti jäädä kahteen. Kolmas tuntui kuitenkin hyvältä ajatukselta, ja ikäeroa ensimmäisen ja kolmannen välillä on 8 vuotta, toisen ja kolmannen välillä 5 ja puoli vuotta.

Ikäeroissa on puolensa. Isommat ovat oman huomionsa saaneet ja pursuavat rakkautta pienemmälleen, ja samalla ovat suurena apuna pitäessään silmällä ja viihdyttäessään nuorinta.

Mutta nyt me huomataan, että me kasvatetaan ihan vahingossa pikku-pikku-prinsessaa, draama-kuningarta. Ja se on meistä vaan hurjan suloista ja ihanaa. Tyttö, syksyllä 3 vuotta, saa tehdä ihan mitä vaan ja se on meistä kaikista vaan niin hassua. Okei, okei, lastentarhanopettaja minussa kokee vähän tuskaa, mutta hei, perheen pikku pomo on vaan niin suloinen!

Tänään viimeeksi:

-Isi! Itke! Itke isi! Nyt! Minä en halua että sinä naulat. Itke! Itke kovaa! (Ja tottahan isä tottelee, tilanteessa kuin tilanteessa, ei ole eka kerta).

-Äitiii! Sisko löi minua! Minua ei saa lyödä! Sinä tönit minua! Minua ssattuu! Minä uolen! (Täh, sisko vain kulki ohitse hipaisematta, näin itsekin..!)

Apua. Me aloitetaan loman jälkeen kasvattaminen, sillä nyt jatkan erikokoisten flipfloppien pakkaamista. Me ollaan sitten se perhe joka saa palautetta lentokoneessa. Hyvää toukokuun ensimmäistä päivää!

Äidin ja kolmen lapsen varpaat valmiina rantahiekkaan

Kuinka se kuppi sitten täyttyi?

Tiedättekö mihin mä olen kuluttanut tämän aurinkoisen, keväisen viikonlopun? No, miettien sanontaa
"Mun kuppini on ihan tyhjä".

Kuinka tämän nyt sitten tulkitsisi? Mä ajattelen tätä kuppi-asiaa niin, että mä olen antanut omasta kupistani nyt kaiken. Kotona ja töissä. Jos aina vain antaa, antaa, antaa ja antaa, niin lopulta se kuppi tyhjenee, eikä itselle jää mitään.

Kuva täältä

Näin musta ainakin tuntui perjantaina ja lauantaina. Mä en tiedä mitä väsymystä, katkeruutta ja patoumia mun kerääntyi, mutta halusin vain omaa rauhaa ja läpäistä tasoja Candy Crush-pelissä.

Auttoi vähän. Muistin siinä kyllä koko ajan, että itse pitää ottaa vastuu hyvinvoinnistaan ja kuppinsa täyttämisestä. Eipä sitä kukaan muu tee.

Mikäpä sitten auttoi? Tyttären kanssa vietetyt Katy Perry-etkot. Limsaa ja valmistautumista keskiviikkoiselle Areena-keikalle. Mä harjoittelin tanssimista paikoillaan ja tutustuin kappaleiden lyriikoihin (luonnollisesti siksi, etten nolaa tytärtäni mooveilla ja väärin laulamalla). Auttoi! Musiikki! Tanssi!

Kuppi ei ole vielä ihan täynnä. Mä pelaan vielä vähän Candy Crushia ennen nukahtamista ja kyllä se siitä sitten taas :)

Villilä

On se vaan upeaa olla elossa ja hengittää. Mä olen sellanen seisova keksinmupeltaja kyllä muutenkin, mutta tänään kikattelin näkkäri suussa työkaverin vitsille ja avot: Väärään kurkkuun. Eikä silleen yskien ohimenevällä tavalla, vaan polvillani saamatta henkeä. Onneksi en ollut yksin, ja selkää tosi tosi kovaa läiskimällä saatiin muru pois.

Puistattaa vieläkin. En saanut sisään yhtään ilmaa. Kurkun alue on vielä illallakin ärtynyt. Pelottava tilanne, enkä edelleenkään vähättele ruokailukäytäntöjä: ruoka suussa ei puhuta (tai naureta!), eikä hötkyillä turhia.

Niin, upeaa olla elossa. Mutta yöt kotona ovat sen suutulpasta eli tutista vieroittamisen jälkeen olleet jotakuinkin ******illisiä. Oli siinä pikku-lämpökin välissä, jolloin käytiin korvatkin katsottamassa lääkärillä, mutta ei ollut sekään syynä kaksivuotiaan yökiljuntoihin. Siis lapsen, joka on nukkunut syntymästään lähes yöt läpeensä omassa sängyssä.

Jotain tassuhoivaa uniopetteluun tässä viritellään, kun tutti taisi olla unenapu pitkin öitä. Nyt se ollaan me vanhemmat, vuorotellen. Lastenohjelmat ja iltavillit isompien kanssa ovat tällä hetkellä pannassa, rauhallinen ilta kun tuo rauhallisen yön. Tai siis toivotaan, toivotaan. Nimittäin yöheräily viikkotolkulla vie järrrrrjen!

Tutitta

Helou. Minulla ei ole viikkoon ollut resursseja edes lukea muiden kirjoituksia, saati avata konetta omille ajatuksille. Ei vaan ole ollut aikaa, kun on pitänyt nukkua yöhulinaa varten. Ei mitään vakavaa, vaan tutti.

Tutti. Se on nyt poissa. Yli kaksivuotiaaksi se nuokkui pienimmän suussa, siis ihan kauhean pitkään.

Ensimmäiselle lapselle en suostunut edes tuttia antamaan, kun pelkäsin imetyksen menevän pieleen, ja olinkin sitten itse vauvan tuttina. Puolivuotiaana minun onneksi hän hyväksyi tutin ja imemistarve suuntautui tuttiin. Vuotta myöhemmin veimme tutin yhdessä naapurin pupulle, ja ensimmäisen iltayön harmin valvoimme ja katsoimme Teletappeja. Helppo vieroitus.

Toiselle lapselle tarjosin jo sairaalassa tuttia, vaan poika ei huolinut. Imi peukaloa heti. Lopulta hylkäsi peukalon kahdeksan kuukauden iässä, kun suu oli täynnä puhkeavia hampaita ja särkeviä ikeniä. Vielä helpompi vieroitus imusta.

Kolmas rakastui tuttiin heti, ja rakasti sitä viime lauantaihin asti myös. Rakastaa ja kaipaa vieläkin. Pitkäänhän se oli ollut vain unensaannissa apuna illalla ja yöllä, mutta influenssassa tuli entistä tärkeämmäksi lohduttajaksi.

Viime yönä, eli kuudentenakin yönä tyttö kaipasi huviaan, kitisten ja itkahdellen. Kolmantena päivänä vieroituksen alusta loppui joululoma ja tyttö lähti ilolla hoitoon: "Siellä se minun tutti on!". Eipä ollut. Vielä tänään kuudentena päivänä hän lähti päiväkodin varahoitoon nyökytellen ja vakuutelleen itselleen iloisena: "No siellä se minun tutti on!". Ei ollut. Enää ei taida tuolle optimistille olla tutinsyöntipaikkoja jäljellä, joten sen täytyy tarkoittaa sitä, että meillä nukutaan vihdoin.

Hyvää alkuiltaa, yötä ja viikonloppua kaikille muillekin!

Piilo astiakaapissa

Lokikirja

Merkintä kuivan maan lokikirjaan joulukuun 29. vuonna 2014.

Joululoma on ohi ja olin tänään töissä. Joitain minivapaita on tulevaisuudessa, mutta pidempää pätkää odotellaan pitkään. Ulkona oli kylmä, -21 astetta kun lähdin töihin kello 9. Auto yski käynnistettäessä. Lapset jäivät kotiin jatkamaan lomaa. Lapsia oli kauhea ikävä töissä, ja mietin että miten tähän arkeen taas sopeutuu? Käväisin omalla työpaikalla hakemassa varusteita ja työkaapin edessä odotti puketit ja paketit perheiltä, kuin uusi joulu. Olen kiitollinen, siitäkin.

Töistä lähtiessä pakkasta -19 astetta. Jostain syystä auton lämmitystolppa ei toiminut. Kotona odotti takkatuli ja joulukinkusta tehty pizza. Lasten kanssa tuhottiin aimo kasa joulusuklaita. Muutama päivä tätä vuotta jäljellä. On ollut hyvä vuosi.

Influenssassa

Vilkutus peiton alta. Meillä on influenssa. Pienimmän kanssa vietimme yhden illan sairaalassa tutkittavana - keuhkokuume ja positiivinen influenssa-näyte. Oma olokaan ei ole kuin tavallisessa flunssassa, sillä kuumeen poistuttua läsnä on valonarkuus ja huimaus. Kohti tervettä joulua!

Ilahdus

Huomenta!

Koska olen suoltanut tummia tekstejä ja ajatuksia viime viikkoina, päätin ilahduttaa itseäni kurkistamalla ulos. Tässä maisema klo 9 takapihalta. Lunta! Pidemmälle en muutamaan päivään menekään, sillä meillä on vuosituhannen tauti päällä. Kaikilla paitsi miehellä, joka lähtee kohta urheasti joulukalan, kinkun ja mätien ostoon.

11 päivää jouluun. Oma kuume on laskenut ja tästä voi nousta enää ylöspäin. Ihunaaaa!

Oi uni!

Kello 2.50. Tulikuuma lapsi seisoo vieressä. Mittari näyttää lääkkeelliset lukemat. Kello 2.59. Pikaneuvottelu,  "Kumpi jää kotiin, sä vai mä?" Mä tällä kertaa. Pikaista ajatusjärjestelyä, sillä loppuviikkoon oli sovittuna monenmoista.

Seuraavana yönä tilanne jatkuu.
21.15. 21.34. 21.50. 22.14. 22.35. 22.57. 23.04. 23.26.... 23.45. 00.02. 00.18. 00.48. 1.13. 1.24. 1.39. 2.05 ... 2.35. 2.56. 3.11. 3.25. 3.50. 4.15. 4.30. 4.45. 4.59... 5.12. 5.36. 5.48. 6.04. 6.16....... Koko yö, vartin välein, joka tunti. Itkua ja silitystä. Mikään lääke ei tuo unta.

Miten olenkaan voinut unohtaa, miten korvatulehdus oireilee? Hoksasin sen vasta aamuyöstä. Paine kasaantuu. Tämä oli nuorimmaisen ensimmäinen korvatulehdus (molemmat korvat märkänä + komiat silmätulehdukset), on voitto päästä näin pitkälle, sillä keskimmäisellä oli komeat korvatulehduskierteet puolivuotiaasta.

Toisaalta, olenpa unohtanut myös, miltä tuntuu heräillä jatkuvasti, ihan kuin vauva-aikaan. Hienoinen kooma päällä! Oi makea, syvä uni. Kohta nähdään!

Dark

Kuva on otettu viime viikon lenkiltä. Kello oli jotakuinkin viisi. Alhaalta heijastuva valo on ostarin valomainoksista. Pimeys on ihan järkyttävää juuri nyt. 

Tulin eilen töistä kahden jälkeen ja availin aamulla kiinni jäänneet verhot, lähinnä viherkasveja ajatellen. Puoli tuntia myöhemmin ennen kolmea, vedin verhot taas alas. Kun pimeys taas verhosi kaiken.

On tämäkin ihmisen paikka elää? Odotellaan kiltisti kevättä ja se kaikki valo on sitten sen arvoista?

Seitsemän työaamua ennen joululomaa. Jos ei tätä aamua lasketa, sillä tähän on jo herätty. Onnekseni tälle viikolle sattuu useampi työajanlyhennys, ja kyllä ne muutamat tunnit tuntuvat merkittäviltä.

Joulu pukkaa päälle. Töissä tonttuhässäkkä kiihtyy kiihtymistään, mutta kotona eletään melko seesteistä aikaa, ainakin lasten kanssa. Kymppi-vee alkaa hahmottamaan suuret kysymykset jouluntaiasta, seiska-vee ei meinaa keksiä toiveitaan ja kaksi-vee ei ole vielä ihan kartalla.

Me aikuiset sentään kirjaudumme nettikauppoihin useammin kuin yleensä. Käymme myös kiistelyä joulunvietto-paikasta. Tänä vuonna haluaisimme olla aattoillan oman perheen kesken kotona. Mulla on sellainen vastustelu nyt menossa, enkä haluaisi ryhtyä mihinkään joulun suhteen. Johtuu varmaan työsyksystä ja pullotettujen energiavarojen hiipumisesta.

Ristiriitaista on. Liikunta auttaa. Muttei aina jaksa. Suklaa ei auta. Mutta se on ihanaa.. 

Kuva täältä

ASD - eteisväliseinän aukko

Tänään lastenoikeuksien päivänä minä Mrs Paniikki vietin aamupäivän nuorimman tyttäreni kanssa Lastenklinikan sydänosastolla.

Tytöltä kontrolloitiin ASD:tä eli sydämen eteisväliseinän aukkoa. Etukäteisjutteluista huolimatta kaksivuotiaan sydänfilmit, happisaturaatiot ja sydämen ultraäänitutkimus alkoivat raivokkaan kieltäytymisen kautta, joten päädyimme rauhoittavaan lääkkeeseen ja tutkimukset saatiin tehtyä.

Reikä siellä edelleen on. Kolmen vuoden kuluttua asiaa tutkitaan uudelleen, jolloin katsotaan aika toimenpiteelle, jossa reikä suljetaan. Leikkausta ei tarvita, vaan sulkeminen tapahtuu ööö jotenkin nivusten suonia pitkin pujotellen sydämeen. Nyt jatkamme tavallista elämää taas.

Rauhoittavan vaikutuksen hälvettyä pikkuistakin nauratti leikkipaikalla: "Apua.. putoan! Kaatuuuu. Putoan. Hihii."

Kahden isomman sisaruksen rakastama
nalle on kolmannellekin yhtä rakas.
Mukana sydänfilmissä tottakai.

Musa lenkillä

Isommat lähtivät mummon kanssa joka vuotiseen sirkukseen ja mies tutki pienimmän kanssa akvaariota. Ihan oikeaa akvaariota, ei tv:tä tällä kertaa. Hyvä sauma pujahtaa iltahölkälle. Jostain syystä musiikkilaitteisto ei ollut yhteistyökykyinen (en kyllä edes yleensä kuuntele lenkillä mitään), ja niinpä koko matkan päässä soi:

"Pikkuiset kultakalat lammessa ui,

pikkuinen kala-äiti huolestui,

uikaa uikaa jos osaatte,

ja ne uivat ja uivat sen uskotte!

Hop hop däpä däpä

hop hop hui,

hop hop däpä däpä

hop hop hui,

ja ne uivat ja uivat sen uskotte!"

Että näinkin saa kirmailtua poluilla, vähän hapoilla ihan jo biisistä, aaargh.. Joko se korvamato siirtyi ruudun sille puolen? Hyvää viikonloppua!

Kalalampi lenkillä - uutta intoa biisille

Ekaluokkalaisen yksinolosta

Huokailin kaksi vuorokautta. Järjestelin ajatuksia ja pillahtelin itkuun. Nelosluokkalaisen ja ekaluokkalaisen lukujärjestykset nimittäin tulivat. Vanhemmalla alkaa kahdeksan jälkeen koulu, mutta ekaluokkalaisella alkaa puoli yhdeltätoista. 10.30!!! Siis kun olemme molemmat vanhemmat tehneet jo puolen päivän työt. Miltei lounasaikaan! Ei tietenkään joka päivä, muut päivät alkavat 9.30, puoli kymmeneltä. Sekin on aika pitkä aika jos vanhemmat lähtevät seitsemän jälkeen kotoa. Tai aiemmin! Tai kuka mitenkin, mutta aikaisin. Eikä kaikkien vanhemmat tee lyhennettyä työaikaa, etätyötä, vuorotyötä, ole vuorotteluvapaalla, hoitovapaalla, tai isovanhempia lähellä. Eikä aamupäiväkerhotoimintaa ole tarjolla.

Kirjoitimme rehtorille, vähän kysellen taustoja, että miksi kaikkein heikoimmissa asemissa olevat joutuvat kärsimään lukujärjestys-palapelin takia. Ymmärretään kyllä koulukyydit, iltapäiväkerhokuviot, pienryhmät, opettajan muut opetusaineet muille ryhmille. Eikä haluta puuttua opetukseen eikä vähätellä opettajien työtä. Mutta miksi? Kun sitä hetkellistä yksinoloa aamuisin vasta harjoitellaan, ja kaikki muukin on vielä niin jännittävää.

Kun meidän vanhin meni ekalle, koulu aikoi aina kahdeksan jälkeen. Siinäkin oli jännityshetki, miten tunnin tai puoli tuntia sai kulumaan ennen lähtöä. Tyttö istui sohvalla kännykkä kädessä ja katsoi nauhoitettuja Tanssii tähtien kanssa-lähetyksiä odottaen vanhemman "nyt voit lähteä"-soittoa. Puaaah.

Mutta kannatti ottaa yhteyttä. Kolme vanhempaa yhteensä antoi palautetta ja 10.30 aamu poistui. Voitto. Se on nyt 9.30. Mutta tunti vähemmän yksin. Suurin pelko on rosvojen tulo kotiin. Sanoin pojalle, että ei täällä ole rosvoja. Ai Helsingissäkö vain? Joo. Ettäs tiedätte Helsinkiläiset.

Ehkä se tästä. Mummojen soittorinki aamuille on aktivoitu.

Kuva esikoisen Back to school-bileistä

Päiväkirjan tunnelmia viime viikolta

Ruuhkan äärellä

Ulkoistin koulunaloituksen miehelle. En seisonut koulunpihalla vetistelemässä, niin kuin suunnittelin. Vähän tunteetta meni tämä toisen lapsen koulunalku. Koska olin töissä. Onneksi työajat vaihtelevat tosi paljon, joten olen välillä kotona joko aamuista tai aikaisinkin iltapäivisin, joten on aikaa olla myös kuulolla. Ja asiaahan tulee nyt joka tuutista ja aivot surisevat. Työtiimit, paperityöpinot, havainnointilomakkeet, oman pienen vaatteiden nimeäminen, jättipino koulukirjoja päällystettäväksi, koululaisten vieruskaverit, lukujärjestykset, mitä ruoaksi, kuka meillä siivoaisi, oma rintaranka huutaa venyttelyä, työaikasomplaukset, apteekkilistat, lukemattomat muistilistat kotona ja töissä. Ai niin ja parisuhde.

Nyt on koti hiljentynyt. Tänään kesken laadukkaan perhepäivällisemme soitti tuttava mielestäni lyhyen puhelun ja lapset laskevat minun sanoneen "joo" 167 kertaa. Joo, joo, joo, joo, joo. Joo, joo, joo, joo. Mahtoi olla tärkeä asia.

Lasten stressiä lievittääkseni olen ratkaissut iltapäivien ja iltojen viettoni: istun olohuoneen lattialla. Äiti tavattavissa. Toimii. Kaikkien akut latautuvat. Oma työlista alkaa lyhentyä kun suljen koneen. Mitä se nyt haittaa jos en ehdi kulmakarvoja nyppiä pariin kuukauteen. Aloitan kirjojen päällystämisestä, än yy tee nyt!

Tutustumassa

Kahden päivän jälkeen

Jos ei vielä ole tarpeeksi pas** olo töihin menosta, kiteytti neljäsluokkalainen asian näin: "Et sä äiti yhtään ajattele, miltä meistä tuntuu olla ilman sua?"

Niin. Niin. Hiljaiseksi vetää ja sydäntä kylmää. Jos neljäsluokkalainen osaa asian näin upeasti kiteyttää, entäpä se joka ei näin taitavaa ajatelmaa saa sanottua. Enpä aio tästä enää avautua (vannomatta paras).

Ikuisesti vapaaherrattareksi en voi heittäytyä, ja nyt on meidän aika. Töissä on ollut mukavaa. Ensimmäiset päivät itse perustyön ohella on mennyt omien aamujen sujuvuutta harjoitellen ja työpaikan kirjoittamattomien käytäntöjen opettelussa. Kuten esimerkiksi kahvitaukotavat. Ajattele, kaksi kahvitaukoa päivässä! Ei vanhassa vaan. I Like It :)

Hoitovapaan viimeiset hetket

Hoitovapaa päättyy sunnuntaina. Koska en ole vielä kriiseillyt siitä tarpeeksi, kokosin tärkeimmät asiat maanantaita varten.

1. Omat teepussit
Hankittu jo. Ei tämän tärkeämpää. Työpaikkahan ei näitä tarjoa. Toimittaessani laktoosipaperia töihin, tuleva työkaveri kysyi järkyttyneenä: "Aiot sä syödä tätä ruokaa?" Todellakin aion. Kaksi vuotta olen paistanut jauhelihaa kotona, on aika istua valmiiseen pöytään. Joskin työpaikkaruokailu päiväkodissa on ihan yhtä pikaista kuin kotonakin lasten kanssa. Niin ja siis palatakseni tuohon työkaverin kommenttiin, lapsetkin syövät päiväkodin ruokaa, näytetään me aikuisetkin mallia. Se on ihan hyvää.

Kuva Tuurista. Mutta teetä kuitenkin.

2. Ulkoasu
Kaksi vuotta on mennyt hiukset ponnarilla tai pipo päässä. Kävin kampaajalla. Pyysin leikkausta, joka näyttää kivalta auki ja kiinni. Sain sellaisen. Löysin ehkä myös samalla kampaajan, jolla haluan käydä tästä lähtienkin. Ei turhaa lörpöttelyä, hyvät lehdet ja oikean kokoinen teekuppi. Päiväkotityö on melko vapaa pukeutumisen suhteen, mutta kasa uusia vaatteita piristää alkua kummasti.

3. Elä kuin viimeistä päivää

Viimeiset päivät pitää käyttää hyvin. Ei levätä, vaan valvoa ja ainakin yhdet kalsarihiprakat pitää olla. Ehkä vielä yhdet ehtii. Kaikkein lohduttominta tässä työhönpaluussa on se, että edessä ei enää ole "taukoja" työelämästä. Äitiysvapaat on omalta kohdalta nyt ohi. Ensi vuoden kesälomaa odotellen siis. 

4. Kriiseile järjestelyistä

Ensimmäiset itkut tuli, kun kirjoitin päiväkotilaisen uusiin kumisaappaisiin hänen nimensä. Edessä on vielä kokonainen vaatekaappi ja ulkovaatteet nimeämättä. Ettei kukaan Matti-Petteri käytä niitä. Niisk. Meidän pienokaisen vaatteita. Ja haluan korostaa, että please, please kunpa kaikki vanhemmat nimeäisivät lastensa kamppeet. Ei siitä enempää tällä erää, lupaan tuskailla asiasta joku päivä töiden jälkeen. Mies hoitaa seuraavien viikkojen tutustumiset perhepäivähoitajalle ja varapäiväkotiin. Ja tsemppaa ekaluokkalaisen ja neljäsluokkalaisen aamurutiinit käyntiin. Lasten loma jatkuu vielä, koululaisilla viikon ja miehellä ja pienimmällä kaksi viikkoa. Saan hyvin harjoitteluaikaa omiin aamuheräämisiin ja rutiineihin.

5. Lue

Lopettele kaikki keskeneräiset romaanit, töiden alettua odotat vain unta lukemisen sijaan. Näin kävi isompienkin aloittaessa hoidossa. Lopulta päädyn vain suremaan keskeneräisiä kirjoja.

6. Raha

Ajattele sitä ovista ja ikkunoista virtaavan rahan määrää ja nauti ajatuksesta. Kyllä se tästä. Muutama ruuhkainen vuosi vielä.

7. Pääse irti päiväunista

Niin. Niitä ei kai tässä enää liiemmin nukuta.

8. Ryhdistäydy

Vaikka juuri päätin elää kuin viimeistä päivää, on kuitenkin hyvä muistaa, että olen kasvattaja ammatiltani. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, vai miten se oli. Pellossa on eletty taas muutama vuosi, kaiva mieleen Kasvatuksen kultaiset aakkoset.

Kyllä mä polvi sua autan

Takana on yli kaksi viikkoa edellisestä fyssarikäynnistä. Näinä viikkoina en saanut hyppiä enkä juosta yhtään, vaan tarkoitus oli tehdä nilkkaa ja lantiota vahvistavia liikkeitä, jotta polvi ei kärsisi. Seisoin siis yhdellä jalalla, tein kyykkyjä ja lantion nostoja toisella puolella.

Fysioterapeutti on sitä mieltä, että jalkojen pituusero ei aiheuta kipua polvessa, vaan juuri nilkka ja lantio. Liikkeitä pitää toistaa ja näin saada lihasmuistiin oikea linja koko jalkaan. Hallinta hommia. Kävelylenkeillä olen aloittanut ja voin sanoa, että viiden kilometrin lenkki on tooodella psyykkistä kun keskittyy jalan linjan hallintaan. Ja asfaltista ja metsälenkistä sen verran, että metsässä linjaus voi mennä aivan vinksalleen.

48 päivää Midnight Runiin. Yritin heikkona hetkenä selvittää osallistumisen perumista tai vaikka myymistä jollekin toiselle, mutta se ei käy. Kuntoon, kuntoon, kuntoon!

Näin on. Kohti tavoitetta! Kuva täältä

Kasvua

Kävin kotikonnuilla äsken. Siis siellä, missä olen kasvanut ja koulut käynyt, siellä missä vanhemmat vielä asuvat. Kävin katsomassa ystävän syntynyttä tyttövauvaa. 

Kolme läheistä ystävää ja veli perheineen ovat muuttaneet takaisin mestoille. Niille on ihan no problem elellä siellä. Puistatti ja samalla innosti nähdä vanhat kesätyöpaikat ja tutut kulmat. Kävin kaupassa. Pälyilin tuttuja kasvoja.

Mulla on kuvitelma, että kohtaan koko ala- ja yläasteen visiitilläni. Lukiotutut, kesätyötutut. Kaikki kiusallisimmatkin. Tai ne parhaat ihmiset. Pitääkö niitä tervehtiä? Vaihtaa kuulumisia? Hymyillä vaivaantuneena? Kokea iloinen jälleen näkeminen? Kaivella menneitä ja muistella? Liian outoa. Riippuu tietysti keitä kohtaisi. Jotenkin ahdistaa, vaikka aimo osa menneisyydestä onkin facebookin listoilla.

En ole kuitenkaan koskaan ketään tuttua pikavisiiteilläni nähnyt. Paikkakunta on kasvanut ihan eri sfääreihin 15 vuoden poissaoloni aikana. Ja hei, mäkin olen kasvanut. Ehkä.

P.S. Tasa-arvoinen avioliittolakialoite hylättiin. Tosi tyhmä juttu. 

P.P.S. Polvi on tosi tosi tosi kipeä nyt. Eikö tän pitänyt mennä parempaan suuntaan?

Stay tuned

Piti kirjoittaa juhannuksesta, lasten ihanista serkuista ja ympärillä olevista ihmisistä, takamuksen 10 x 5 cm kokoisesta polttomerkistä mökkisaunan kiukaasta, anopin unesta, mm-kisahermoistani, ensimmäisestä käynnistä perhepäivähoitajalla ja niin edelleen. 

Resurssit eivät nyt anna myöten, joten jatkan paremmalla ajalla. Siirryn keksipaketin kanssa sohvalle poikani seuraksi Asterix-leffan ääreen.

Huomio. Bloggerin lukuluettelo näyttää katoavan ja siirtyvän historiaan. Itse seuraan valtavaa määrää blogeja juuri lukuluettelon kautta. Pitänee siis keksiä muita tapoja ja samalla tulee ehkä karsittua omia lukemisiakin. Scrollaa kuulumiset tästä blogista klikkaamalla sivun linkkejä: Bloglovin, Facebook, Blogilista tai sähköpostitilaus.

Kuva täältä

Puutarhan top 10 - beginner's guide

Tässä aloittelevan puutarhurin Must-do-list, Survival kit. Vinkit ovat lennelleet sieltä sun täältä, kiitos näistä. Osa saattaa kuulostaa vitsiltä, mutta oh my, not to me.

1. Netin hakupalvelut ovat hyviä. Muutettuamme tähän kotiin 1,5 vuotta sitten, aloitin puutarhassa olevien kasvien tunnistamisen googlesta. Kolmannenkymmenennen tunnistetun lajin jälkeen en enää jaksanut. Siinä on jo hyvä alku. Toisekseen, tutkaile muutama vuosi, ennen kuin teet pihasta oman näköisesi, kaikkea ei kannata repiä ylös heti vaikka mieli tekisikin. Nimimerkillä Onneksi jätettiin ruma mutta sadokas Kriikunapuu kasvamaan. Olisi harmittanut. 

2. Kasveja tuhoavat etanat tykkäävät oikeasti oluesta ja näin saat ne kiikkiin. Ne eivät tarvitse illalla kuin tilkan jonkun astian pohjalle kukkien alle, ja voit itse hörppiä loput. Paitsi, että niitä ei ole tässä pihassa ollutkaan, joten on jäänyt hörppimättä. Mutta edellisessä niitä oli!

3. Ruoki lehtikompostia ja pidä se kosteana, vaikka vesiletkulla - muuten siellä asuvat muurahaiset. Huomasin. Kiitos isä tästä vinkistä. 

4. Kalkitse pihaa. Se oikeasti toimii. Raparperit ovat neljä kertaa paksumpia viime kesään verrattuna.

5. Jos leikkaat ruohon itse, käytä pitkävartisia saappaita ja pidä lapset turvallisen matkan päästä. Tai pidä kylmäpussi lähellä lentelevien kivenmurikoiden takia, katso kuva alempana. Jos et leikkaa itse, esivalmistele piha ruohonleikkaajaa varten. Käykää oikeasti tarkasti läpi leikattavat alueet. Nimimerkillä Yhdet nousevat kuunliljat on juuri kynitty. 

6. Siirtele tai jaa perennoja 3-5 vuoden välein. Kasvu reipastuu. Tämän opin maa- ja metsätaloustiedon tunnilla jo yläasteella, toimii. Alkukesällä syksyllä kukkivat ja loppukesästä kesän alussa kukkivat. 

7. Leikkaa vuorimännyn uudet kasvut juhannukseen mennessä. Sillä ethän halua oudonmuotoisia korkeita havukasvustoja pihallesi. Sievät havuistutukset ovat paljon kivemman näköisiä. Melkein leikattu tältä kesältä.

8. Pihaan valikoituu kestäviä kasveja lastesi jäljiltä. Jalkapallon litistämät ja pienen kesäneidon juurineen kiskomisesta selviävät ovat hyviä. Lajit valikoituvat myös itsesi jäljiltä, joskus kiskot sellaisiakin juuria, joita ei pitänyt.

9. Vaikka olet saanut ystäviltä puutarhasuunnittelijoiden yhteystietoja, päätä silti tehdä kaikki itse. Sillä puutarha-ihmisethän ovat tutkimusten mukaan onnellisia, vähiten mielenterveyspalveluita käyttäviä. Lähdettä tähän tutkimukseen en nyt löydä, mutta näin olen kuullut. Sormet mullassa itselläkin siis.

10. Puutarhaohjelmien, blogien ja palkittujen puutarhojen esitellyt pihat vaativat työtä. Tai sitten niillä on vain hyvät kuvaajat? Eikä lapsia? Eikä Netflixiä eikä some-riippuvuutta? Pienen kitkemishetken saat hyvin järjestettyä sulkemalla taapero trampoliiniverkon sisälle tai järjestämällä hänelle vesileikkipisteen. Isosisarukset ovat myös hyvä hoitopalvelu, joskin hyvin lyhytkestoinen. Miten se nyt olikaan "älä katso yksityiskohtia, käytä aikasi mieluummin nauttimiseen aurinkotuolissa". Katso kokonaisuutta, kesä kestää vain hetken.

Mitäs tärkeitä jäi puuttumaan?