Sunnuntaina näin

Jostain syystä olen kasannut kauheat paineet arjelle ja töihinpaluusta johtuviin kuvioihin. Koko alkusyksyä on varjostanut kaiken sujumisesta noussut stressi. Odotin kai joka iltaisia itkupotkuraivareita kaikilta lapsilta ja härdelliä töissä. Odotin joka viikkoista sairastelukierrettä - vielä ehtii - ja joka ilta mietin kumpi jää kotiin jos yöllä joku sairastuu. Semmoiset valtavat suojaukset. Tai että pienin itkee hoidossa joka päivä ja olen sydän syrjällään. Ja että koko ajan vaan sataa ja olen itsekin onneton. Myönnettäköön, että muutaman kerran mietin, että voiko tämän töihinpaluun perua.

Onnekseen ollaan puksutettu eteenpäin. Töissä olen ollut kaksi kuukautta ja se on edelleen erittäin leppoisaa. On aikaa ja rauhaa lapsilla ja aikuisilla. Pienin porhaltaa terveenä ja toimeliaana. Koululaisista joskus kuultaa väsymys, varsinkin ekaluokkalainen haluaisi jättää iltapäiväkerhon väliin - kaksi isoa ryhmää päivässä on aika rankkaa.

Suurin palapeli meillä pyörii iltaharrastusten parissa. Meillä on kaksi intohimoista harrastajaa ja tässä iässä jo harrastusseurat vaativat täyttä panostusta viikkoihin, jollet halua vain puuhailla. Ekaluokkalaiset jaetaan jo jalkapallossa tasoryhmiin, eikä meidän herra suostu edes harkita kuin parasta ryhmää. Eikä hänelle kai muu sopisikaan kun iltaisin etsii ja hakee potkuseuraa jos ei ole harkkoja. Harjoittelee kikkailuja kunnes osaa. Palapeliä tämä on senkin takia, kun meillä on vain yksi auto iltaisin käytössä. Kimppakyydit kunniaan.

Mulla on paha tapa katsella tätä maailmaa perusnegatiivisena ja nähdä kaikesta se nurjapuoli ja suorituskeskeisenä kasata kovat paineet. Sekin, että olen kaksi viikkoa katsellut mikron oven tahroja tuskissani on aika juttu. En vain saa sitä puhdistetuksi. Tunne tekemättömistä pikkuhommista jää päälle enkä saa sitä vähääkään tehdyksi. Mutta jos ei katso nurjaa puolta, ei näe hyviäkään asioita. Pahoittelut nyt tästä suoltamisesta. Eikä muuten johdu eilisiltaisesta punkusta! Vähän vain.

Haen näihin ruuhkavuosiin perspektiiviä. Sitten joskus mulla on aikaa. Sitten joskus. Buaaah! Tällä viikolla on tuntunut ylitsepääsemättömältä ajatus, että anoppi tulee viettämään meille syntymäpäiväänsä. Ihan muutaman tunnin kuluttua. Kokkaus, kakku, siivous. Seurustelu.

"Tärkeintä ei ole se mitä teet vaan kuka sinä olet."

Pölyt voi piilottaa sammuttamalla valot ja sytyttämällä kynttilät. Nappasin pihalta värikkäät ruusunmarjat maljakkoon ja aion nauraa. Pysähtyä. Sillä ei olla siivottu, mutta ollaan onnellisia. Mitäs sunnuntai-fiiliksiä siellä?

Onneksi lähdettiin

Meidän perheen lapset on hirmu kilttiä ja reipasta joukkoa, semmoista suloisen perhekeskeistä porukkaa. Tai niin kai kaikkien lapset on. Mutta jonkin (!) verran piti tehdä etukäteistyötä kun ehdotin perheelle lauantai-aamuksi retkeä saareen. Meillä on anopin vene lähirannassa, jolla mies käy kalastamassa melko usein ja keskellä tätä järveä on saaressa yleinen virkistyspaikka, nuotiopaikka ja huussi (joka oli viime kesältä hajotettu täysin..).

Aloitin suunnitelmasta vihjailun jo kahta päivää aiemmin, jolloin vastaukset oli luonnollisesti: "Mä en lähe ainakaan. Mä jään kotiin. Ihan tylsää. Mä oon kaverin kaa." Tai harvinaisempi yhteisrintama: "Me jäädään ainaski kotiin." Miehelle jupisin varmuuden vuoksi, että saa luvan kanssa tsempata, yhtään säröääntä ei nyt kaivata.

Vielä täyttäessäni keittiössä leipiä ja kahvia termariin, huutelin väelle olohuoneeseen: "Karkkipäivä vietetään saaressa! Mukava tehdä jotain erilaista yhdessä! Ihana retkipäivä viimeisenä lämpöisenä viikonloppuna! Lähdetäänpä näyttämään pikkusiskolle mitä kivoja leikkejä ollaan saaressa tehty viime vuosina! Voi miten mukava päivä meitä odottaa!" 

Kaikki lähtivät lopulta mukaan ja tekoreippauteni muuttui aidoksi iloksikin. Meillä oli tosi mukavaa. Sumuisella järvellä ei aamusta nähnyt juuri eteensä. Lapset leikkivät piilosta, kiipelivät kivillä, raahasivat isoja puunrankoja ja heittelivät kiviä järveen. Lihapullat maistuivat nuotiossa lämmitettynä ja itsekin iloitsin kahvista ja suklaasta. Pienimmäinen on selvästi käynyt metsässä perhepäivähoitajan kanssa koska esitteli sieniä urakalla. Itse en tunnista montaakaan. Kärpässienestä oltiin samaa mieltä.

Nyt sataa vettä. Syyssurkeus on alkamassa, onneksi on tämä muisto. Vaikka sen eteen piti tehdä töitä. Mutta niin kai se aina joskus on.

Kuivatut omenarenkaat

Niin paljon kuin ihailen omavaraistaloutta, ei se meinaa luonnistua. Tällä hetkellä pihan viisi omenapuuta tuottavat päänvaivaa, sillä viime viikkojen ajan olen tuonut sisälle päivittäin kulhollisen omenoita, ja arvon mitä niillä tekisin. En tiedä lajikkeita, eikä niitä niin paljoa tule, että olisi asiaa tuoremehuasemalle. Piha on hapan ja kuiva, siispä osa puista on vähän rankoja ja sato on kohtuullinen. Hilloja meillä ei syödä, omenapiirakkaakin menee vain palaset ihan tuoreeltaan ja kiisselit ei iske. Eikä niitä sellaisenaan montaa päivässä tule syötyä. Sitä paitsi isompien mielestä kaupan omenat on parempia (eheee....!). 

Kokeilin tänä vuonna kuivattuja omenarenkaita sähköuunissa. Marttojen ohjeella, 50 asteisessa uunissa 3 tuntia, uuninluukku raollaan. Muutama päivä vielä huoneenlämmössä ja sitten purkkiin. 

On hyviä. Näitä olemme nakerrelleet ihan huomaamatta valtavia määriä. Mitäs muuta modernille perheelle voisi omenasta keksiä?

Kaksi pellistä kuivattuna

Musa lenkillä

Isommat lähtivät mummon kanssa joka vuotiseen sirkukseen ja mies tutki pienimmän kanssa akvaariota. Ihan oikeaa akvaariota, ei tv:tä tällä kertaa. Hyvä sauma pujahtaa iltahölkälle. Jostain syystä musiikkilaitteisto ei ollut yhteistyökykyinen (en kyllä edes yleensä kuuntele lenkillä mitään), ja niinpä koko matkan päässä soi:

"Pikkuiset kultakalat lammessa ui,

pikkuinen kala-äiti huolestui,

uikaa uikaa jos osaatte,

ja ne uivat ja uivat sen uskotte!

Hop hop däpä däpä

hop hop hui,

hop hop däpä däpä

hop hop hui,

ja ne uivat ja uivat sen uskotte!"

Että näinkin saa kirmailtua poluilla, vähän hapoilla ihan jo biisistä, aaargh.. Joko se korvamato siirtyi ruudun sille puolen? Hyvää viikonloppua!

Kalalampi lenkillä - uutta intoa biisille

Just näin

Dear diary. Nousen kaiken yläpuolelle ja viheltelen mieli pirteänä. Otan työasiat työasioina. Kun selkäsi käännät, puidaan asioita uudelleen ja uudelleen. Seuraavana päivänä tilanne jatkuu. Eikö jotkut ihmiset oikein rakasta vatvoa jokaisen sanomisia. Eikö voida vaan pitää kiinni siitä mitä on sovittu? Mutta saahan uusi ihminen kysyä ja kyseenalaistaa, eihän siitä koko työyhteisö voi mennä sekaisin? Mä oon edelleen kaikkien kaveri. Mutta että jotkut jaksaa.

Toisaalla omassa elämässä helpottunut olo, siitä varahoidosta kun aiemmin panikoin. Voiko olla niin, että kolmas lapsi elelee elämäänsä kuin koko maailma olisi häntä varten? Joo, toki kiinni vanhemmissaan, mutta seuraavassa hetkessä löytää paikkansa ja tekemisensä ilman hötkyilyä ja taikatemppuja. Vai onko nuo kaksi vanhempaa vain herkistetty varovaisiksi? Vai onko kolmas vain temperamentiltaan niin eri? Ihana seurata kasvua ja katsastaa tän tyypin tulevat vuodet. Sama perhe, samat kasvatuskuviot. Mutta niin rento lapsi.

Tuon "Just"-kuvan tunnelma oli työpäivän jälkeen, mutta kuvaahan se samalla rentoa menoa. Just näin. Jes. Löysin eurolla repullisen kirjaimia lastentapahtuman kirpparilta. Rentoa puuhaa askarrella sanoja!

Meidän hoitoratkaisu

Toivepostauksena (kiitos siitä) tämä seuraava: Miksi lastentarhanopettaja valitsee päiväkodin sijasta perhepäivähoidon omalle lapselleen? Kirjoitin tätä pohdintaa useampana päivänä, eikä se koskaan ollut sitä mitä halusin, kirjoitin ja pyyhin pois. Jakomielitautista on tehdä tätä työtä omien ollessa pieniä!

Voisin kirjoittaa kirjasarjan aiheesta, mutta tässä lyhyesti omaa henkilökohtaista pohdintaa, ei työnantajan eikä lastenpsykiatrien. En halua levittää omaa elämääni liikaa, en perustella vaan pähkäillä, en herättää tunteita suuntaan enkä toiseen. Sellaista kepeää anonyymiä blogielämää, eiks niin?

Nuorimmaisemme täyttää ihan hetken kuluttua 2 vuotta ja aloitti kuukausi sitten perhepäivähoitajalla. Kaikki kolme lastamme ovat olleet ensimmäisen vuoden perhepäivähoitajalla. Isompien hoitajasta tuli perheystävä. Emme ole oikeastaan koskaan valinneet tätä hoitomuotoa, vaan aina hakeneet päiväkotiin, ja hoitopaikkojen ollessa kortilla olemme päiväkodin johtajan kanssa miettineet seuraavaksi parasta ratkaisua. Ajo toiselle puolelle paikkakuntaa aamuin illoin ei ole vaihtoehto.

Hoitajalla on tietysti merkitystä ja omien lasten temperamentteja ajatellen mahdollisesti kaoottinen iso lapsiryhmä alle 3-vuotiaiden laitoksessa VS. lapsille omistautunut, kokenut ja herttainen hoitaja jonka kanssa synkkaa heti - "kuin mummolaan veisi". Ei ole vaikea valita! Joka kerran totesin, että parempi näin. Harjoitellaan niitä vuorovaikutussuhteita ensin muutaman lapsen kanssa ja pienen lapsen on kivempi kiinnittyä yhteen aikuiseen. Ensimmäiset vuodet näin, kun ei äidin kanssa voi olla.

Haluan tottakai puhua päiväkodin puolesta ja korostaa varhaiskasvatuksen tärkeyttä ja merkitystä, ja nimenomaan koulututetun lastentarhanopettajan tärkeyttä alle 3-vuotiaiden ryhmässä, jolloin ihmisenalun kehitys on kaikkein valtavinta ja uusia taitoja tupsahtelee kiihkeällä tahdilla. Mutta isot päiväkodit, isot ryhmät, kaaos ja agressiot. Pienryhmäpedagogiikka, rauha. Oikeastihan meidän pitää ajatella, että varhaiskasvatus kuuluu kaikille, ehkäisee syrjäytymistä ja se on niin laadukasta, että siitä hyötyvät kaikki. Mutta todellisuus voi olla toista. Tai sitten mä olen vaan niin herkkis. Nauttikaa tavalliset perheet vapaapäivistä lasten kanssa jos vain mahdollista. Virikkeiden takia ei hoitoon pientä kannata viedä, kyllä se koti riittää. Kuntoutukselliset ja sosiaaliset syyt on sitten ihan eri asia.

Isommat olivat siis vuoden perhepäivähoidossa. Ehtivät kuluttaa päiväkodin automattoja ja kotileikkinurkkauksia silti monta vuotta. Molempi parempi. Muutama vuosi taas tätä ja päiväkodin ovet avautuvat pienimmällekin, sillä hoitajan eläkevuodet ovat ihan kulman takana. Tässä yksi onnellinen tarina. Kuka kertoo omansa?

Blessed coffee

Kahvi on vahvojen juoma, jota siis en ole. Kärsin sellaisesta vaivasta kuin refluksitauti (joo, ei oo pelkästään vauvojen tauti), joka lähti selviämään aikuisena kun iltaisin oksetti. Puhun yleensä närästyksestä, vaikkei se ihan sitä ole. Mies aina tietää muistuttaa vatsasuojalääkkeistä kun alan iltaisin höpisemään että "meille on varmaan oksennustauti tulossa". No siis kuitenkin, semmoinen sentti tai kaksi kahvia puolella kuppia maitoa on semmoinen kerran viikossa sopiva määrä. Jotenkin teetä voi juoda vaikka kannun eikä se tunnu missään. Ja sitten leivoksen kanssa pitää olla kahvia. Toisekseen ulkotapahtumissa pahvimukitarjoilusta ei voi ottaa teetä, sillä se pahvin maku imeytyy teehen.

Mutta sen kahvin voimin jaksoin tänään päivällisen jälkeen lähteä pyörällä päiväkodin pihalle nuorimmaisen kanssa. Tutustumaan taas ja ottamaan tuntumaa. Perhepäivähoitajan työajantasaukset osuvat ensi viikkoon ja neidille tulee ensimmäiset päiväkotipäivät. Voi jännitys. Miksi mun pitää aina olla niin paniikissa kaikesta :D

Töissä teetä. On muuten aika ihanan pirteet vessanovet meillä. 

Syvin suru

Tälle maanantaille sattui vitamiinit ja tähdet paikoilleen, ja seilasin seesteisesti aamusta asti. Kenenkään nenä ei vuotanut aamulla ja olen ollut kärsivällinen, nauravainen äiti. Töissäkin soljui vallan mukavasti iltapäivään ja kotiinlähtöön.

Ehkä keräsin voimia uusia tunteita varten, sillä kotona mies selailee paikallislehteä ja kysyy: "Tämä ilmoitus taitaa olla sun tutun lapsesta?"

...

...

Olen kiitollinen tästäkin päivästä. Omat murheet ovat niin pieniä. Ei syvemmin suru voi koskettaa. Antakaa nukkua kipua tunteneen. 

"Äiti älä itke! 
Minä nukuin vaan. 
Siinä nukkuessani 
uni muutti vain muotoaan. 

Äiti älä itke! 
Pois aika katoaa: 
sinun sydämessäsi 
ikuisesti elää saan. 

Äiti älä itke! 
Näkemiin vain sanotaan. 
Tiedäthän että joskus 
me vielä tavataan? 

Äiti älä itke! 
En yksin olekaan. 
Rajan ylitse minut saattoi 
kaunis enkeli helmoissaan."

(täältä)

PMS tuo rytmiä

Inhottaa seuraavat sanat: naisten vaivat, rättiralli, hilloviikko, menksut. Yäääääh!!! Puhuin lähiaikoina muutaman perheenisän kanssa lasten vaippojen käytöstä, jolloin vanhempi työkaveri yritti keventää tunnelmaa: "Kyllähän me naiset tiedetään miltä se vaippa iholla tuntuu". Tsiisus! Turpa kiinni. Rimanalitus. Yksityisasia. Vessa-asia. Se keskustelu tyrehtyi siihen. Mikä naistenyhteisrintama meidän pitäisi tällä saralla ottaa? Tai otetaan vaan, fine. Mutta suojakeskusteluun en lähde kuin omin ehdoin.

Muutenkin inhottaa naisten keskinäinen rättikeskustelu. Jokaisen oma asia. Joo, okei, kuukautiskipukeskustelu sopii. "Oli pakko ottaa buranaa, you know." Tai kierron säännöllisyys. Tai "Ne on nyt myöhässä" (raskaana, raskaana?). Semmoiset sievät keskustelut. Niin kuin että naiset tuoksuu kukkasille aina. 

Mutta vaikka miten päin olisin, jotain hormonikierto tekee. Enhän muuten ahmisi päiväkodin kaksi kuukautta vanhoja synttärikeksijämiä. Muumikeksit pehmenneinä ja eltaantuneina lasten lähmiminäkin käy. Tai muuten en kyllä keittäisi monena iltana peräkkäin lohdullista Helmi-puuroa. "Jonkinlaisia negatiivisia oireita esiintyy noin 80 prosentilla naisista ennen kuukautisia, mutta varsinaisen premenstruaalioireyhtymän esiintyvyys lienee huomattavasti harvinaisempaa" (lähteenä Wikipedia - mikäpä muu).

Onneksi tiedän, että muutaman päivän kuluttua terästäydyn taas. Sillä muuten jäisi jynssäämättä tiskikoneen ja lattiasokkelin väliset tahrat. Onnea on hormonien tuoma sykli elämässä. 

Kotona yksin

Olenko jo kehunut, että meillä käy töissä hieroja? Kyllä siis käy, omalla ajalla ja rahalla, mutta työpaikalla ja jokaiselle halukkaalle järjestetään aika keskellä päivää. Kävin tekemässä tiukan heräämisen aamuvuoron, jonka perään otin tunteja pois ja nautin hieronnasta. Täydellistä. Nyt olen kotona yksin tunnin verran, koska pienimmäinen nukkuu päiväunia hoidossa ja isommat ovat pitkän päivän koulussa.

Mutta tämä olo. Minä yksin kotona. Ihan kuin jotain väärää tekemässä. Kuulun koulukuntaan, joka pitää lapsen kotona aina kun toinen vanhemmista on kotona. Vaikka vatsataudissa tai keuhkokuumeessa olisin, koti on paras paikka. Ehkä katson asiaa päiväkotihenkilöstön silmin todeten, että laitosrytmissä ehtii kyllä olla lopun elämää.

Jotenkin selvittyäni tästä huonosta omastatunnosta pienen vuoksi, jota en voi kesken unia hakea, keitin kupposen kuumaa Finrexiniä, hautauduin peiton alle ja avasin tietokoneen. Meillä on nyt takana kolme viikkoa hoitotaivalta, jonka sisään on mahtunut jo monta sairautta. Ensimmäisenä perjantai-iltapäivänä minut soitettiin hakemaan oksentava pieni kotiin, seuraavana tiistaina meillä oli täisiivouspäivä ja toisena perjantaina alkoi pienimmän nenä valua. Samoin muun perheen. Itse pääsin vielä Midnight Runille, jonka jälkeen olen niistänyt ja niistänyt.

Olemme miehen kanssa pyrkineet jakamaan lasten sairaspäivät puoliksi ja puoliksi, mutta silti niitä pukkaa jo siihen malliin, että oman flunssan takia ei millään viitsi jäädä potemaan. Kyllä se tästä. Finrexin alkaa taas kohta vaikuttaa. Ja viikonloppuna levätään. Muistan ensimmäisen työvuoden edelliseltä hoitovapaakierrokselta palatessa. Sairastelin jatkuvasti. Seuraavina vuosina en enää juurikaan, kun vastustuskyky oli taas saavutettu. Uhkaavasti näyttää siltä, että minä ja pienimmäinen niiskutamme seuraavan vuoden.

Mitä halusin tällä nyt sitten sanoa? Että päivä kerrallaan. Ja tänään paistaa aurinko! Iltapäivän suunnitelmana on leipoa lasten kanssa munaton ja maidoton omenapiirakka, puut nimittäin notkuvat :)