Kotona yksin

Olenko jo kehunut, että meillä käy töissä hieroja? Kyllä siis käy, omalla ajalla ja rahalla, mutta työpaikalla ja jokaiselle halukkaalle järjestetään aika keskellä päivää. Kävin tekemässä tiukan heräämisen aamuvuoron, jonka perään otin tunteja pois ja nautin hieronnasta. Täydellistä. Nyt olen kotona yksin tunnin verran, koska pienimmäinen nukkuu päiväunia hoidossa ja isommat ovat pitkän päivän koulussa.

Mutta tämä olo. Minä yksin kotona. Ihan kuin jotain väärää tekemässä. Kuulun koulukuntaan, joka pitää lapsen kotona aina kun toinen vanhemmista on kotona. Vaikka vatsataudissa tai keuhkokuumeessa olisin, koti on paras paikka. Ehkä katson asiaa päiväkotihenkilöstön silmin todeten, että laitosrytmissä ehtii kyllä olla lopun elämää.

Jotenkin selvittyäni tästä huonosta omastatunnosta pienen vuoksi, jota en voi kesken unia hakea, keitin kupposen kuumaa Finrexiniä, hautauduin peiton alle ja avasin tietokoneen. Meillä on nyt takana kolme viikkoa hoitotaivalta, jonka sisään on mahtunut jo monta sairautta. Ensimmäisenä perjantai-iltapäivänä minut soitettiin hakemaan oksentava pieni kotiin, seuraavana tiistaina meillä oli täisiivouspäivä ja toisena perjantaina alkoi pienimmän nenä valua. Samoin muun perheen. Itse pääsin vielä Midnight Runille, jonka jälkeen olen niistänyt ja niistänyt.

Olemme miehen kanssa pyrkineet jakamaan lasten sairaspäivät puoliksi ja puoliksi, mutta silti niitä pukkaa jo siihen malliin, että oman flunssan takia ei millään viitsi jäädä potemaan. Kyllä se tästä. Finrexin alkaa taas kohta vaikuttaa. Ja viikonloppuna levätään. Muistan ensimmäisen työvuoden edelliseltä hoitovapaakierrokselta palatessa. Sairastelin jatkuvasti. Seuraavina vuosina en enää juurikaan, kun vastustuskyky oli taas saavutettu. Uhkaavasti näyttää siltä, että minä ja pienimmäinen niiskutamme seuraavan vuoden.

Mitä halusin tällä nyt sitten sanoa? Että päivä kerrallaan. Ja tänään paistaa aurinko! Iltapäivän suunnitelmana on leipoa lasten kanssa munaton ja maidoton omenapiirakka, puut nimittäin notkuvat :)