lauantai 11. lokakuuta 2014

Sadan kilon pohkeet

Haluan tänään kirjoittaa motivaatiosta. Pitkin syksyä olen tuskaillut juoksuajan kanssa, enkä millään saa kirittyä kymppiä alle tuntiin. Ei sillä, että kymmentä kilsaa joka kerta juoksisinkaan, mutta keskinopeutta mitaten. Silloin tällöin kymppiä, yleensä 6 kilometriä, sillä semmoinen selkeä reitti tässä alueella on. Se on sopiva aika livahtaa iltapalarumbasta. Päivästä ja jalkojen kipitysinnosta riippuen saatan puikkelehtia vielä lisäkortteleiden ympäri.


Vaikka olen surrut tahtia, tulin ajatelleeksi, että en ole juossut matkaa kuin vasta viime keväästä. Siis useaan vuoteen. Aiemmin hölkkä postilaatikolle oli suoritus, vaikka jumppasin muuten. Nyt kiidän kilometrejä ennen kuin ajattelen juoksevani. Ihan mahtavaa, juoksusta on tullut ilo!

Torstaisella iltalenkillä olin huipputunnelmissa ja päivittelin taas itsekseni, kuinka hyvin tämä taas sujuu. Minä-Mestarijuoksija. Harmitti, kun ketään tuttua ei tullut vastaan todistamaan. Vaan yhtäkkiä sateen jälkeisessä iltahämärässä alkaa kuulua läts läts läts LÄTS LÄTS LÄTS LÄTS LÄTS LÄTS läts läts läts.. Ohitustilanne! Gasellinaskelin kipittää ripeä juoksija ohitse.

Loppumatka oli tervaa! Sadan kilon pohkeet solmussa, kädet huojuivat joka suuntaan. Sätin omaa ruumiinrakennetta ja löyhää luonnetta. Luulin, että oma juoksu oli rytmikästä, energiatehokasta ja sujuvaa. Pitikin vertailla. Toimiko se nyt sitten motivaattorina vai lannistajana, aika näyttää. Nyt kahden päivän jälkeen luulen kohtaamisen motivoineen. Pitää kiriä. Sisko kyselee puolimaratonia ensi vuodelle. Ehkä! Kyllä?

Alla olevasta kuvasta voit nähdä ylämäki-ohittajan pienenä pisteenä. Menin sen verran pois tolalta, että kaivoin puhelimen esiin.


keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kootut tunnelmat ja pullu.

Tekisi mieli vain purkaa viikon myrkyt tänne. Mutta on kivojakin juttuja. Vaikea sanoa millä yläotsikolla ja jaottelulla seuraavat kuvat voisi niputtaa samaan tekstiin, mutta yritetään.

Pukukaapilla taas
Mehut on imetty tällä viikolla. Hoi työkaverit, palatkaa lomilta ja parantukaa rauhassa, mutta lue: PIAN. Oma syysloma häämöttää muutaman päivän päässä, mutta kurkkukipu loppuu siihen mennessä, eiks.


Koulun lauantai-työpäivän satoa ovat talven kukkaset. Ihana kun täällä meilläkin saa joskus shoppailla. Koulun lauantai-työpäivä on perinteinen markkinapäivä oheistoimintoineen. Huomio itselle: Osta Ahkeraliisat ensi vuodenkin kesäkukiksi! Ne kukkivat varjossa vähällä hoivalla koko kesän, ja kestivät pakkasyötkin katoksessa. Ja ahkerasti pukkasivat runsasta kukkaa koko ajan.


Urheiluhullu poika ei ole välittänyt kuperkeikoista eikä tasapainoa horjuttavista lajeista. Tällä viikolla irrotteli itsensä voltteihin ja muihin temppuihin, joiden nimeä en muista. Jokainen ajallaan. Äiti on iloinen. Volttimaakari sisko sai kaverin.. kunnes trampoliini lähtee talvisäilöön. Ihan hetken kuluttua.


Perinteiset syystalkoomme lähestyvät. Tai no, perinteiset ne ovat syystä että perinne alkoi viime vuonna. Lauantaina. Omenapuiden leikkausta, kukkien saksimista, lehtien haravointia. Grilli kuumaksi. Elämässä parasta on toistot, samalla kaavalla mennään. Viime vuotiset kuulumiset täältä. 


Pitkän työillan päätteeksi autossa omaatuntoa soimasi vähäinen aika esikoisen kanssa. Vuorovaikutus oli monta päivää ollut: "Onko läksyt tehty? Hei, iltapalalle heti! Lopettakaa riehuminen! Heippa, äiti lähtee töihin, muista pestä hampaat". Järjestimme jooga-hetken. Sehän onnistuu Youtuben Best Ever Relaxing Musicilla, kynttilämerellä ja vuoden -99 jooga-oppaalla. Meillä oli ihanaa. Keskimmäinen ja nuorimmainenkin liittyivät seuraan ja lapset saivat vuorollaan hieronnat. Pienin lakosi myös matolle ja neuvoi hierovaa äitiä: "Pää. Jalat. Kovvat. Tukka. Pullu." Siis pylly. 


lauantai 4. lokakuuta 2014

Mosaiikki hiertää

Tuntuu että muut alkavat hehkuttamaan kynttiläkuvilla ja -kertomuksilla tätäkin syksyä. Mä en oikein ole kynttiläihminen. Tai siis olen varmasti sitäkin, mutta ei sitä tunnelmaloistetta tule ihasteltua. Käyn niin aikaisin nukkumaankin, että sammuttelen ne aika pian. Ja sitten kun niitä polttelen, ne loppuu ja mun ostoslistaan ei mahdu kiloa uusia kynttilöitä viikossa. Itsellä on kyllä lajitelma erilaisia kynttiläalustoja ja erivärisiä kynttilöitä lapsilta saaduista joulupaketeista. Töistä siis. Ja ne on ihania, enkä raaski niitä poltella. Ulkonakin olisi muutama lyhty odottamassa, mutta verhothan on kiinni jo, enkä näe niitä. Pitää kutsua vieraita tai kunnioittaa itseä ja järjestää tunnelma hetki. Ehkä tänään punaisen pullon kera?

Muutenkin syksy tuo sisustusasiaa mieleen. Harmittaa, kun kohta on kaksi vuotta asuttu, eikä juurikaan ole tehty fiksauksia. Miehen katse on kunnossapidollisissa asioissa, ja jossain autotallin ovessa, kun oma katse hiertää levottomassa mosaiikkiparketissa ja puun värisissä sisäovissa. Kun muutettiin, syntyi vauva ja resurssit eivät riittäneet, eikä rahavarannotkaan äitiyslomalla. Tehtiin kyllä listoja ja suunnitelmia.

Nyt kun elän tätä kultaista ruuhka-aikaa ja luhistun kotitöiden, työasioiden, lasten asioiden ja aikataulujen ikeessä, en voi kuin tuskailla. Ja priorisoida. Mutta harmittaa kun ei olla tehty. Mosaiikkiparketin tilalle suunnitelmakin on, mitat ja kaikki otettu, laminaattisävy valittu. Ovet ovat täyspuuta, arvokkaat ja hyvät jo itsessään, niiden ruiskumaalaus valkoiseksi on suunnitelma. Takka odottaa vaalennusta. Takkahuoneesta itsestään on tarkoitus tehdä lasiovin meille vanhemmille makuuhuone, sitten kun pienimmäinen siirtyy omaan huoneeseen. Nyt jo kaipaisin hänelle leikkihuonetta - tai siis leluille selkeää paikkaa. Ihan huoneiden pintamaalaus pitäisi tehdä, päivittää. Mutta toisaalta, kaikki on kunnossa, mikään ei ole välttämätöntä. Energiaa syö ei-itseä-miellyttävät valinnat.

Muutamaan kuukauteen en ole ole suunnitellut kotiin mitään, sillä tällä kertaa työt ja perheen riennot ovat vieneet ylimääräisen kapasiteetin. Päädyttiin remonttitilikin tyhjentämään ja maksamaan parempitasoinen uimaloma koko perheelle. Ehkä se keväinen matka voittaa mosaiikkiparketin. Sitä paitsi ei mulla ole aikaa sitä katsella kun vietän päivät töissä. Ja siellä on muuten ihan yhtä 80-lukua kuin meilläkin!

Tässä ENNEN-kuvat. JÄLKEEN-kuvat sitten joskus.





keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Lapsiperheen pakolliset

Muumimamman käsilaukun sisältö on puuterirasia, villasukat, vatsapulveri sekä korkkiruuvi. Kaikki tarpeellinen suuressa seikkailussa.

Vaan miksei kukaan kertonut tärkeimpiä juttuja seikkailussa tuoreena vanhempana ensimmäisen vauvan synnyttyä? Niitä oikeasti tärkeitä. Ensiapuasioita. Meillä oli pinnasänkyä, talkkia, vaippaa, öljyä, bodyä ja Sinkkosen Jarin kauhistelemat 15 vauvalelua.

Minäpä sanon ne tärkeimmät. Oksennusvarusteet sekä kattava varasto mehujätskiä.

Puolivuotias esikoinen oksentaa rajusti. Silloin vuonna 2005. Tärisevin äänin soitan terveysneuvontapuhelimeen (jonne mies soittaa uudestaan kun ei tärisevästä äänestäni saada selvää - koska kuoleeko se-tunne on liian vahva), ja sieltä neuvotaan antamaan Osmosalia. Neuvotaan niin kuin minä olisin asiasta perillä. Siis mitä? Mitä se on?? (Liuosta korvaamaan menetettyjä suoloja ja muita.) Miksei kukaan kertonut että sellaista pitäisi olla valmiina? Mainittakoon kuitenkin että kokemus on osoittanut, että eivät lapset suostu sitä liuosta nielemään. Muutenkin oksennustauti on shokeeraava, sillä eihän meillä vastarakastuneiden taloudessa ollut edes ämpäriä oksennukselle. Tai no.. eipä nuo tähtäämisessä onnistu ensimmäisinä vuosina.

Toinen tärkeä tuli tällä viikolla taas mieliin, kun pienin kiipeili tuolilla ja kolautti itsensä ruokapöytään. Verta! Verta suusta! Lisää verta! Nenästäkin! Verta! Mehujätskiä, tietysti mehujätskiä ensiavuksi. Mitäpä muuta olisin tarjonnut avuksi ilman haavaa sulkevaa jäistä puudutetta? Kuin lisää mehujätskiä kun verivanat aukesivat myöhemmin uudestaan. Eikä ole viimeinen kolhu suun alueella. Sitä paitsi mehujätski pelastaa monta muutakin tilannetta, kuten vaikka ne vatsatautihetket.

Edellinen kolhu on jo unohtunut
Mehujäätelö siis tärkein. Mitä muuta tarvitaan, siis niitä mitä ei vauva-oppaissa kerrota?


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Sunnuntaina näin

Jostain syystä olen kasannut kauheat paineet arjelle ja töihinpaluusta johtuviin kuvioihin. Koko alkusyksyä on varjostanut kaiken sujumisesta noussut stressi. Odotin kai joka iltaisia itkupotkuraivareita kaikilta lapsilta ja härdelliä töissä. Odotin joka viikkoista sairastelukierrettä - vielä ehtii - ja joka ilta mietin kumpi jää kotiin jos yöllä joku sairastuu. Semmoiset valtavat suojaukset. Tai että pienin itkee hoidossa joka päivä ja olen sydän syrjällään. Ja että koko ajan vaan sataa ja olen itsekin onneton. Myönnettäköön, että muutaman kerran mietin, että voiko tämän töihinpaluun perua.



Onnekseen ollaan puksutettu eteenpäin. Töissä olen ollut kaksi kuukautta ja se on edelleen erittäin leppoisaa. On aikaa ja rauhaa lapsilla ja aikuisilla. Pienin porhaltaa terveenä ja toimeliaana. Koululaisista joskus kuultaa väsymys, varsinkin ekaluokkalainen haluaisi jättää iltapäiväkerhon väliin - kaksi isoa ryhmää päivässä on aika rankkaa.

Suurin palapeli meillä pyörii iltaharrastusten parissa. Meillä on kaksi intohimoista harrastajaa ja tässä iässä jo harrastusseurat vaativat täyttä panostusta viikkoihin, jollet halua vain puuhailla. Ekaluokkalaiset jaetaan jo jalkapallossa tasoryhmiin, eikä meidän herra suostu edes harkita kuin parasta ryhmää. Eikä hänelle kai muu sopisikaan kun iltaisin etsii ja hakee potkuseuraa jos ei ole harkkoja. Harjoittelee kikkailuja kunnes osaa. Palapeliä tämä on senkin takia, kun meillä on vain yksi auto iltaisin käytössä. Kimppakyydit kunniaan.

Mulla on paha tapa katsella tätä maailmaa perusnegatiivisena ja nähdä kaikesta se nurjapuoli ja suorituskeskeisenä kasata kovat paineet. Sekin, että olen kaksi viikkoa katsellut mikron oven tahroja tuskissani on aika juttu. En vain saa sitä puhdistetuksi. Tunne tekemättömistä pikkuhommista jää päälle enkä saa sitä vähääkään tehdyksi. Mutta jos ei katso nurjaa puolta, ei näe hyviäkään asioita. Pahoittelut nyt tästä suoltamisesta. Eikä muuten johdu eilisiltaisesta punkusta! Vähän vain.

Haen näihin ruuhkavuosiin perspektiiviä. Sitten joskus mulla on aikaa. Sitten joskus. Buaaah! Tällä viikolla on tuntunut ylitsepääsemättömältä ajatus, että anoppi tulee viettämään meille syntymäpäiväänsä. Ihan muutaman tunnin kuluttua. Kokkaus, kakku, siivous. Seurustelu.

"Tärkeintä ei ole se mitä teet vaan kuka sinä olet."

Pölyt voi piilottaa sammuttamalla valot ja sytyttämällä kynttilät. Nappasin pihalta värikkäät ruusunmarjat maljakkoon ja aion nauraa. Pysähtyä. Sillä ei olla siivottu, mutta ollaan onnellisia. Mitäs sunnuntai-fiiliksiä siellä?




maanantai 22. syyskuuta 2014

Onneksi lähdettiin








Meidän perheen lapset on hirmu kilttiä ja reipasta joukkoa, semmoista suloisen perhekeskeistä porukkaa. Tai niin kai kaikkien lapset on. Mutta jonkin (!) verran piti tehdä etukäteistyötä kun ehdotin perheelle lauantai-aamuksi retkeä saareen. Meillä on anopin vene lähirannassa, jolla mies käy kalastamassa melko usein ja keskellä tätä järveä on saaressa yleinen virkistyspaikka, nuotiopaikka ja huussi (joka oli viime kesältä hajotettu täysin..).

Aloitin suunnitelmasta vihjailun jo kahta päivää aiemmin, jolloin vastaukset oli luonnollisesti: "Mä en lähe ainakaan. Mä jään kotiin. Ihan tylsää. Mä oon kaverin kaa." Tai harvinaisempi yhteisrintama: "Me jäädään ainaski kotiin." Miehelle jupisin varmuuden vuoksi, että saa luvan kanssa tsempata, yhtään säröääntä ei nyt kaivata.

Vielä täyttäessäni keittiössä leipiä ja kahvia termariin, huutelin väelle olohuoneeseen: "Karkkipäivä vietetään saaressa! Mukava tehdä jotain erilaista yhdessä! Ihana retkipäivä viimeisenä lämpöisenä viikonloppuna! Lähdetäänpä näyttämään pikkusiskolle mitä kivoja leikkejä ollaan saaressa tehty viime vuosina! Voi miten mukava päivä meitä odottaa!" 

Kaikki lähtivät lopulta mukaan ja tekoreippauteni muuttui aidoksi iloksikin. Meillä oli tosi mukavaa. Sumuisella järvellä ei aamusta nähnyt juuri eteensä. Lapset leikkivät piilosta, kiipelivät kivillä, raahasivat isoja puunrankoja ja heittelivät kiviä järveen. Lihapullat maistuivat nuotiossa lämmitettynä ja itsekin iloitsin kahvista ja suklaasta. Pienimmäinen on selvästi käynyt metsässä perhepäivähoitajan kanssa koska esitteli sieniä urakalla. Itse en tunnista montaakaan. Kärpässienestä oltiin samaa mieltä.

Nyt sataa vettä. Syyssurkeus on alkamassa, onneksi on tämä muisto. Vaikka sen eteen piti tehdä töitä. Mutta niin kai se aina joskus on.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Kuivatut omenarenkaat

Niin paljon kuin ihailen omavaraistaloutta, ei se meinaa luonnistua. Tällä hetkellä pihan viisi omenapuuta tuottavat päänvaivaa, sillä viime viikkojen ajan olen tuonut sisälle päivittäin kulhollisen omenoita, ja arvon mitä niillä tekisin. En tiedä lajikkeita, eikä niitä niin paljoa tule, että olisi asiaa tuoremehuasemalle. Piha on hapan ja kuiva, siispä osa puista on vähän rankoja ja sato on kohtuullinen. Hilloja meillä ei syödä, omenapiirakkaakin menee vain palaset ihan tuoreeltaan ja kiisselit ei iske. Eikä niitä sellaisenaan montaa päivässä tule syötyä. Sitä paitsi isompien mielestä kaupan omenat on parempia (eheee....!). 

Kokeilin tänä vuonna kuivattuja omenarenkaita sähköuunissa. Marttojen ohjeella, 50 asteisessa uunissa 3 tuntia, uuninluukku raollaan. Muutama päivä vielä huoneenlämmössä ja sitten purkkiin. 

On hyviä. Näitä olemme nakerrelleet ihan huomaamatta valtavia määriä. Mitäs muuta modernille perheelle voisi omenasta keksiä?



Kaksi pellistä kuivattuna


perjantai 19. syyskuuta 2014

Musa lenkillä




Isommat lähtivät mummon kanssa joka vuotiseen sirkukseen ja mies tutki pienimmän kanssa akvaariota. Ihan oikeaa akvaariota, ei tv:tä tällä kertaa. Hyvä sauma pujahtaa iltahölkälle. Jostain syystä musiikkilaitteisto ei ollut yhteistyökykyinen (en kyllä edes yleensä kuuntele lenkillä mitään), ja niinpä koko matkan päässä soi:

"Pikkuiset kultakalat lammessa ui,
pikkuinen kala-äiti huolestui,
uikaa uikaa jos osaatte,
ja ne uivat ja uivat sen uskotte!
Hop hop däpä däpä
hop hop hui,
hop hop däpä däpä
hop hop hui,
ja ne uivat ja uivat sen uskotte!"


Että näinkin saa kirmailtua poluilla, vähän hapoilla ihan jo biisistä, aaargh.. Joko se korvamato siirtyi ruudun sille puolen? Hyvää viikonloppua!


Kalalampi lenkillä - uutta intoa biisille

tiistai 16. syyskuuta 2014

Just näin

Dear diary. Nousen kaiken yläpuolelle ja viheltelen mieli pirteänä. Otan työasiat työasioina. Kun selkäsi käännät, puidaan asioita uudelleen ja uudelleen. Seuraavana päivänä tilanne jatkuu. Eikö jotkut ihmiset oikein rakasta vatvoa jokaisen sanomisia. Eikö voida vaan pitää kiinni siitä mitä on sovittu? Mutta saahan uusi ihminen kysyä ja kyseenalaistaa, eihän siitä koko työyhteisö voi mennä sekaisin? Mä oon edelleen kaikkien kaveri. Mutta että jotkut jaksaa.



Toisaalla omassa elämässä helpottunut olo, siitä varahoidosta kun aiemmin panikoin. Voiko olla niin, että kolmas lapsi elelee elämäänsä kuin koko maailma olisi häntä varten? Joo, toki kiinni vanhemmissaan, mutta seuraavassa hetkessä löytää paikkansa ja tekemisensä ilman hötkyilyä ja taikatemppuja. Vai onko nuo kaksi vanhempaa vain herkistetty varovaisiksi? Vai onko kolmas vain temperamentiltaan niin eri? Ihana seurata kasvua ja katsastaa tän tyypin tulevat vuodet. Sama perhe, samat kasvatuskuviot. Mutta niin rento lapsi.

Tuon "Just"-kuvan tunnelma oli työpäivän jälkeen, mutta kuvaahan se samalla rentoa menoa. Just näin. Jes. Löysin eurolla repullisen kirjaimia lastentapahtuman kirpparilta. Rentoa puuhaa askarrella sanoja!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Meidän hoitoratkaisu

Toivepostauksena (kiitos siitä) tämä seuraava: Miksi lastentarhanopettaja valitsee päiväkodin sijasta perhepäivähoidon omalle lapselleen? Kirjoitin tätä pohdintaa useampana päivänä, eikä se koskaan ollut sitä mitä halusin, kirjoitin ja pyyhin pois. Jakomielitautista on tehdä tätä työtä omien ollessa pieniä!

Voisin kirjoittaa kirjasarjan aiheesta, mutta tässä lyhyesti omaa henkilökohtaista pohdintaa, ei työnantajan eikä lastenpsykiatrien. En halua levittää omaa elämääni liikaa, en perustella vaan pähkäillä, en herättää tunteita suuntaan enkä toiseen. Sellaista kepeää anonyymiä blogielämää, eiks niin?




Nuorimmaisemme täyttää ihan hetken kuluttua 2 vuotta ja aloitti kuukausi sitten perhepäivähoitajalla. Kaikki kolme lastamme ovat olleet ensimmäisen vuoden perhepäivähoitajalla. Isompien hoitajasta tuli perheystävä. Emme ole oikeastaan koskaan valinneet tätä hoitomuotoa, vaan aina hakeneet päiväkotiin, ja hoitopaikkojen ollessa kortilla olemme päiväkodin johtajan kanssa miettineet seuraavaksi parasta ratkaisua. Ajo toiselle puolelle paikkakuntaa aamuin illoin ei ole vaihtoehto.

Hoitajalla on tietysti merkitystä ja omien lasten temperamentteja ajatellen mahdollisesti kaoottinen iso lapsiryhmä alle 3-vuotiaiden laitoksessa VS. lapsille omistautunut, kokenut ja herttainen hoitaja jonka kanssa synkkaa heti - "kuin mummolaan veisi". Ei ole vaikea valita! Joka kerran totesin, että parempi näin. Harjoitellaan niitä vuorovaikutussuhteita ensin muutaman lapsen kanssa ja pienen lapsen on kivempi kiinnittyä yhteen aikuiseen. Ensimmäiset vuodet näin, kun ei äidin kanssa voi olla.

Haluan tottakai puhua päiväkodin puolesta ja korostaa varhaiskasvatuksen tärkeyttä ja merkitystä, ja nimenomaan koulututetun lastentarhanopettajan tärkeyttä alle 3-vuotiaiden ryhmässä, jolloin ihmisenalun kehitys on kaikkein valtavinta ja uusia taitoja tupsahtelee kiihkeällä tahdilla. Mutta isot päiväkodit, isot ryhmät, kaaos ja agressiot. Pienryhmäpedagogiikka, rauha. Oikeastihan meidän pitää ajatella, että varhaiskasvatus kuuluu kaikille, ehkäisee syrjäytymistä ja se on niin laadukasta, että siitä hyötyvät kaikki. Mutta todellisuus voi olla toista. Tai sitten mä olen vaan niin herkkis. Nauttikaa tavalliset perheet vapaapäivistä lasten kanssa jos vain mahdollista. Virikkeiden takia ei hoitoon pientä kannata viedä, kyllä se koti riittää. Kuntoutukselliset ja sosiaaliset syyt on sitten ihan eri asia.

Isommat olivat siis vuoden perhepäivähoidossa. Ehtivät kuluttaa päiväkodin automattoja ja kotileikkinurkkauksia silti monta vuotta. Molempi parempi. Muutama vuosi taas tätä ja päiväkodin ovet avautuvat pienimmällekin, sillä hoitajan eläkevuodet ovat ihan kulman takana. Tässä yksi onnellinen tarina. Kuka kertoo omansa?