Sadan kilon pohkeet

Haluan tänään kirjoittaa motivaatiosta. Pitkin syksyä olen tuskaillut juoksuajan kanssa, enkä millään saa kirittyä kymppiä alle tuntiin. Ei sillä, että kymmentä kilsaa joka kerta juoksisinkaan, mutta keskinopeutta mitaten. Silloin tällöin kymppiä, yleensä 6 kilometriä, sillä semmoinen selkeä reitti tässä alueella on. Se on sopiva aika livahtaa iltapalarumbasta. Päivästä ja jalkojen kipitysinnosta riippuen saatan puikkelehtia vielä lisäkortteleiden ympäri.

Vaikka olen surrut tahtia, tulin ajatelleeksi, että en ole juossut matkaa kuin vasta viime keväästä. Siis useaan vuoteen. Aiemmin hölkkä postilaatikolle oli suoritus, vaikka jumppasin muuten. Nyt kiidän kilometrejä ennen kuin ajattelen juoksevani. Ihan mahtavaa, juoksusta on tullut ilo!

Torstaisella iltalenkillä olin huipputunnelmissa ja päivittelin taas itsekseni, kuinka hyvin tämä taas sujuu. Minä-Mestarijuoksija. Harmitti, kun ketään tuttua ei tullut vastaan todistamaan. Vaan yhtäkkiä sateen jälkeisessä iltahämärässä alkaa kuulua läts läts läts LÄTS LÄTS LÄTS LÄTS LÄTS LÄTS läts läts läts.. Ohitustilanne! Gasellinaskelin kipittää ripeä juoksija ohitse.

Loppumatka oli tervaa! Sadan kilon pohkeet solmussa, kädet huojuivat joka suuntaan. Sätin omaa ruumiinrakennetta ja löyhää luonnetta. Luulin, että oma juoksu oli rytmikästä, energiatehokasta ja sujuvaa. Pitikin vertailla. Toimiko se nyt sitten motivaattorina vai lannistajana, aika näyttää. Nyt kahden päivän jälkeen luulen kohtaamisen motivoineen. Pitää kiriä. Sisko kyselee puolimaratonia ensi vuodelle. Ehkä! Kyllä?

Alla olevasta kuvasta voit nähdä ylämäki-ohittajan pienenä pisteenä. Menin sen verran pois tolalta, että kaivoin puhelimen esiin.