Operaatio "vauva pärjää jo yksillä päiväunilla" ei onnistunutkaan. Kolmen huippu hyvin nukutun yön jälkeen päätin törröttää vauvan kanssa ulkona ja viivyttää unia. Hän nukahti pihalle istualleen. Siitä vaunuihin ja äiti tietokoneelle. Siis kaksilla mennään vielä. Ei haittaa, olen mielissäni aamupäivien omasta ajasta.
Tönötimme vauvan kanssa siis ulkona. Raitis ilma ja vesisade. En tykkää syksystä. En myöskään innostu, kun joku sitä minulle kehuu. On kylmä. Pimeää. Ankeaa. Kaikki kuolee ja kuihtuu pois.
Pelkään jo marraskuuta. Kun kaikki värit ovat poissa. Olen jäänyt miettimään, olenko vain kokenut liian rankkoja syksyjä, sillä tuolla ulkonahan on oikeasti juuri nyt todella kaunista. Ne värit. Ilman aurinkoakin upeat. Oranssia, punaista, keltaista.
Syksyisin on alkanut aina lasten päivähoidot lomien jälkeen. Stressini luopumisesta ensimmäisinä syksyinä on ollut hirvittävä. Huoli töissä, että kuinka pieneni pärjäävät. Pimeät illat niistäen nuhaneniä, odottaen seuraavaa korvatulehdusta. Arpoen kumpi vanhemmista jää töistä kotiin, onko mummoista apua. Ei mikään ihme että selkäranka viestittää kurjan ajan alkavan.
Aloitin viikonloppuna vitamiinikuurin. Noin niin kuin tsemppariksi. Heti piristi. Metsä kutsuu. Taas. Päätin myös viikonlopun ohjelmasta, pihatalkoot luvassa, puutarha pakettiin talveksi. Aurinkoinen päivä tilaukseen ja grilli kuumaksi viimeisen kerran.
Askel lähempänä jouluvaloja <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!