Lähdetäänkö maailmalle?

Isäni työ vei meidät vuodeksi Ranskaan kun olin ala-asteella ja meidät lapset laitettiin Strasbourgilaiseen kouluun, ensin valmistavalle luokalle ulkomaalaistaustaisten kanssa, ja siitä tavalliselle luokalle. Olen onnellinen tuosta kokemuksesta, vaikka ei se helppoakaan ollut. Ensimmäiseen puoleen vuoteen en puhunut koulussa sanaakaan. Ummikon on vähän vaikeaa, ja myös siksi että olin ujo ja pidättyväinen lapsi. 

Bongaa pinkkitakkinen suomalainen koulunpihalta.

Kerran sairastuin vatsatautiin kesken koulupäivän, mutta en osannut enkä uskaltanut kertoa huonovointisuudestani kesken tunnin. Lopulta oli pakko, kuiskasin vierustoverille sanan "pipi", joka tarkoittaa pissahätää. Hän kertoi siitä opettajalle, ja juostessani ulos oksensin keskelle luokkaa. Lopulta viesti saatiin kotiin ja äitini haki minut, sekin on mysteeri kuinka hänkin selvisi ei-ranskaa-osaavana ranskalaisten parissa, maassa jossa juuri kukaan ei puhu englantia. Pikkuhiljaa kieli tarttui, joka aamu tuoretta patonkia ostaessa. 

Kouluissa oli vielä 90-luvulla hiukkasen erilaiset kurinpitokeinot kuin meillä. Tai opetusmenetelmät, päättele itse kumpaa se on: mieleeni on piirtynyt kuva opettajasta, joka paukuttaa lapsen päätä tauluun. Siis oikeasti, lapsen päätä tauluun. Ja se oli OK. Hiukan erilaista kuin Suomessa käytävä keskustelu koulujen kurinpidosta tai opetusmenetelmistä. Eipä siinä suomalainen pirkko uskalla kuin olla kiltti ja kuuliainen. 

Lopulta kaikki alkoi sujua, kieli, koulu ja ystävyyssuhteet. Oliko pakko lähteä takaisin? Vuoden aikana erkanin ja menetin kokonaan parhaan ystäväni koti-Suomessa. Koulukavereissakin oli muutosta ja se tuntui pahalta. 

Häikäsee! Äidin ja pikkusiskon kanssa. Kuvan internet-lupaa ei ole kysytty näiltäkään henkilöiltä.

Välillä kuitenkin haaveilen samanlaisesta kokemuksesta omalle perheelleni. Lähtisimme jonnekin. Lapset kouluun ja me töihin. Kaikki se käytännön byrokratia, kulttuurin tuntemattomuus. Mikä soppa, miten selviäisimme? Olisiko meillä kyky heittäytyä ja uskaltaa?

Voisinko siirtää lapseni turvallisesta ympyrästä tuntemattomaan? En, en vain omaa haaveiluani varten. Meidän kummankaan työt eivät velvoita eivätkä tarjoa tälläistä mahdollisuutta. Syitä lähteä ei siis ole. 

Mutta kun se oli kivaa ja erilaisuus on hienoa! Matkustelu ja kulttuuriin sopeutuminen pidemmäksi aikaa on rikastuttavaa! Lähdin myöhemmin au pairiksi ja opiskeluvaihtoon, ja aina palasin takaisin koti-Suomeen.

Mutta se oli silloin se, nyt on perhe ja lapset. Ystävät, tutut ja lapsille tuttu turvallinen koulumatka, elämän muuttumattomuus ja rutiinit. Tärkeää on hötkyilemätön äiti?

Mikä kaukokaipuu täällä on valloillaan.. vai ihan vain menneiden muistelu.. Auttaisikohan kahvittelu lentokentällä?