Pienimmän vapaudet

Niin pelottavalta kuin tämän tekstin kuvituskuva näyttääkin, kyseessä on hauskan aamupäivän asia. Perheen oma Putous-ohjelma-show, jossa kaivettiin esiin vanhoja hahmoja. Valitsin Mikko Zetterbergin teipattuine silmäluomineen. Tä tä? Ni niii. 

Koululaisille on ollut hirveän tärkeää viime vuosien lauantai-illat jonkun koko perheen ohjelman parissa. Nyt kun Putous taas tältä erää loppuu, tulee lauantai-iltoihin joku muu viihdyke, jonka äärellä rouskutetaan sipsejä saunanraikkaina yöpuvut päällä.

Sitä mä vaan mietin, että kuinka pahalta se kuulostaa, kun kaksi-vuotiaskin istuu koululaisten vierellä sohvalla tämän tason viihteen äärellä? Tai ei se istu, vaan noukkii sipsejä kulhosta ja järjestelee omia lelujaan, mutta osaa nauraa ja taputtaa oikeilla kohdilla tv:n mukaan.

Olen aika nipo äiti ollut ensimmäisen lapsen suhteen, ja pyöritellyt silmiä kun esikoisen kaverit ovat saaneet jo kaikenlaisia vapauksia ja olleet tietoisia vaikka mistä. Kunnes tulin ajatelleeksi, että niillä oli REILUSTI vanhempia sisaruksia, jotka luonnollisesti toivat perheeseen häilyviä rajoja. Meidän esikoinen eli pullossa ja toisaalta hyvä niin.

Tämä Putous nyt oli ihan esimerkkinä, ensinnäkin sehän on parhaat päivänsä jo nähnyt, ja toisekseen tulee nukkumamenoajan aikaan. Mutta vielä 19.30 ei pienintä voi sänkyyn viedä eikä sulkea huoneesta, eikä isoimpia voi myöskään passittaa sänkyyn viikonloppuiltana. Ja ohjelman katsojathan ovat lapsia katugallupin perusteella. 

Ja nyt me sitten ollaan tilanteessa, jossa pienin kikattaa aamupalalla jotain isompien parodioimaa hahmoa ja toistaa hokemia pitkin päivää. Sitten hoidossa tädit ja muut vanhemmat pyörittelee päitään, että kaikkea tuokin perhe. 

Mitäpä halusin sanoa tällä? Että terveisiä vaan sille vanhalle minälleni kuutisen vuotta sitten, älä tuomitse kavereiden vanhempia äläkä muitakaan. Elämä ei ole mustavalkoista :D

Mitähän tapahtuisi?

Tätä aihetta tulee nyt joka tuutista, siis täältäkin, nimittäin tasa-arvoista avioliittolakia. Hyvä, hyvä, olen iloinen tämän päivän äänestyksestä.

Epäilijöille haluan siteerata Anna Perhon Iltasanomien kirjoitusta:  "Mitähän tapahtuisi jos homoliitot sallittaisiin? Että millainen se päivä olisi.. Mikä muuttuisi elämässäni? Seinästä tulisi sähköä ja suihkusta lämmintä vettä.. Töiden jälkeen menisin ruokakauppaan ostamaan jauhelihaa ja ruusukaalia ja miettisin että jaksaisiko mennä jumppaan vai josko huomenna sitten.. Lasten kanssa katsottaisiin läksyjä ja kiisteltäisiin siitä kuka siivoaa pöydän, ja saanko äiti joululahjaksi pleikka nelosen saanko saanko saanko.  Illalla lukisin vähän aikaa kirjaa ja söisin mandariinin.. Sellainen päivä se varmasti olisi."  Hauska kirjoitus, kannattaa lukea. 

Haluaisin hehkuttaa asiaa Facebookissa - niin kuin kaikki muutkin - mutta kaikki sukulaisparat eivät sitä kestäisi, ja eihän se sovi. Töissäkään ei ehditty asiasta puhua, kun hössötettiin lapsille pikkujoulupuuroa ja tunnelmaa. Kotona olisin halunnut kertoa päivän polttavasta aiheesta koululaisille, mutta sekin jäi, kun ne hössöttivät nuorisoseuran discoa. 

Mutta mä olen iloinen kaikkien puolesta, helpottunut.

Hyvää virallista pikkujoulua!

Serkkuja

Haluaisin kirjoittaa oodin veljenpojalle. Tuoreelle pienelle vauvalle, lasteni serkulle.
Kekseliäs oodi kuuluu näin:

"Hän on ihana (huokaus).
Täydellinen
Ihana
Ihana
Ihana (huokaus)."

Tämäkin vauva tuntui melkein omalta (kyllä, hoitaja ilmoittautuu tässä!) ja kohdattuani pienoisen olin lähellä vauvakuumetta, mutta selvisin. Näin on hyvä. Teini-ikää lähestyvä, ekaluokan uhma-ikäinen ja oikea uhma-ikäinen, kyllä te äidille riitätte.

Meidän lapsilla on nyt yhdeksän serkkua, yhteenlaskettuna molempien vanhempien puolilta. Vanhin täyttää 18, nuorin on kaksi viikkoinen. Molemman puolen mummola-kohtaamisissa talo on täynnä pientä ja isompaa väkeä, ja jokainen kuuluu joukkoon. Geenit on voimaa.

Oma todellinen luottoystäväni tietyssä teini-iän kuohussa oli serkku. Serkku tietää sanomattakin asioita, joita muut eivät tiedä. Hengitämme samaa sukuhistoriaa. Tänä päivänäkin olemme erityisiä toisillemme, vaikka kaukana ja eri elämäntilanteissa. Omia serkkuja on aikamoinen liuta, ja todellisia helmiä on joukossa. Nyt oma tyttäreni löytää tietynlaista heimo-tunnetta vain serkustaan. Rakkaita ystäviä väheksymättä, tästä tulikin vauvan oodin lisäksi oodi serkuille.

Kuva täältä

ASD - eteisväliseinän aukko

Tänään lastenoikeuksien päivänä minä Mrs Paniikki vietin aamupäivän nuorimman tyttäreni kanssa Lastenklinikan sydänosastolla.

Tytöltä kontrolloitiin ASD:tä eli sydämen eteisväliseinän aukkoa. Etukäteisjutteluista huolimatta kaksivuotiaan sydänfilmit, happisaturaatiot ja sydämen ultraäänitutkimus alkoivat raivokkaan kieltäytymisen kautta, joten päädyimme rauhoittavaan lääkkeeseen ja tutkimukset saatiin tehtyä.

Reikä siellä edelleen on. Kolmen vuoden kuluttua asiaa tutkitaan uudelleen, jolloin katsotaan aika toimenpiteelle, jossa reikä suljetaan. Leikkausta ei tarvita, vaan sulkeminen tapahtuu ööö jotenkin nivusten suonia pitkin pujotellen sydämeen. Nyt jatkamme tavallista elämää taas.

Rauhoittavan vaikutuksen hälvettyä pikkuistakin nauratti leikkipaikalla: "Apua.. putoan! Kaatuuuu. Putoan. Hihii."

Kahden isomman sisaruksen rakastama
nalle on kolmannellekin yhtä rakas.
Mukana sydänfilmissä tottakai.

Kohti pikkujouluja

Jos haluat hyvät naurut ja tunnistaa itsesi työpaikan pikkujouluporukasta, suosittelen klikkaamaan tätä linkkiä. Kyseessä on radiokanava The Voicen pikkujouluhoroskooppi - jossa ei ole tähtien hiventäkään, vain kokemuksen ääntä.

Omani menee näin:

RAPU 22.6. -22.7. 

Rapu ei viihdy isoissa juhlissa, eikä hän mielellään tulisi pikkujouluihinkaan. Koska sosiaaliset tilanteet on kuitenkin silloin tällöin pakko sietää, ottaa rapu rohkaisuryyppyjä jo kotona jaksaakseen koko illan sosiaalisena ja iloisena. Rapu odottaa koko illan pääsevänsä takaisin kotiin ja saavansa vaihtaa päälleen ison yöpaitansa ja vetää jalkaansa villasukat ja katsoa Netflixistä suosikkisarjaansa. Ravun motto onkin "Onneksi pikkujoulut ovat vain kerran vuodessa!"

Aika kohdilleen osui, jotakuinkin näin. Öö onks pakko. Pikkujoulut... No joo tottakai mä tuun. Oi minä ja minun Netflix. 

Toinen vaihtoehto on tuttu yllätyshulluus ja valomerkin näkeminen. Perjantaina se sitten selviää. 

Osuiko horoskooppi kenellekään muulle oikeaan?

Tapettimatkalla

Hyödynnettiin isompien lasten mummola-vuorokausi eteisen pintaremontissa. Eteinen on kodin käyntikortti, ja se näkymä kertoo kodista paljon. Meidän ovella ramppaa vanhempaa ja lasta kyytien ja leikkien merkeissä jatkuvasti, ja eteisen ulkoasu on vaivannut kahden vuoden takaisesta muuttohetkestä. Tai niin kuin moni muukin, esimerkiksi ovet ja lattiat.

Oville eikä lattioille tehty edelleenkään mitään, mutta lokakuun lopusta olemme sanoneet hyvästejä vanhoille tapeteille kahdessa lastenhuoneessa ja nyt eteisessä. Edelliset asukkaat ovat nuorentaneet kotia jo paljon, mutta kaikkea ei voi piilottaa. Eteisen tapettikerrosten myötä - kyllä aivan oikein, useampi tapettikerros ilman pohjamaalia kertoo jotain tuskaisesta poistotyöstä - pääsimme hehkeälle aikamatkalle.

On mahtanut meidän eteinen olla upea näky ajan hengessä talon valmistumisvuonna -85. Kuvittele hitaasti mielessäsi: Mosaiikkineliöparketti, ruskea puukatto, puunväriset kuvioidut ovet ja pystyraitainen tupakanruskea tapetti. Vau! 

Harmikseen en kuvannut enkä yleensäkään harrasta sisustuspostauksia, joten ennen-kuvat jäi kuvaamatta. Ja ne upeat edellämainitut alkuperäiset tunnelmat myös. 

Jälkeen-kuviakaan ei ole tulossa, mutta maalattiin valkoiseksi. Puhdasta, avaraa, selkeää, siistiä. 

Tässä alkuperäinen tapetti kahden tuoreemman tyylin kerroksen alta.

Pähkinöinä

Kirjoitin aiemmin työpaikkaruokailusta (maininta tekstin numeroidussa kohdassa 1). "Siis aiot sä syödä tätä ruokaa?", kysymys kollegalta hämmästytti elokuussa.

Muutaman kuukauden söin töissä tarjottavaa omakustanteista lounasta, ja kärsin vatsakivuista ja turvotuksesta. Välttelin ensin joitakin ruokia, yrittäen selvittää lähdettä. Luovutin ja siirryin eväisiin. Äkkiseltään käy mielessä puolitehdasruoka, mausteet ja joku lisäainepommi varsinkin kastikkeissa. Laktoositonta syön jo vanhasta tottumuksesta.

Tietysti kätevinä ruoanlaittajina teemme yleensä kahdelle illalle riittävän lämpöisen ruoan kotona, ja koska samaa pöperöä ei huvita syödä monella aterialla peräkkäin, olen päätynyt kylmiin eväisiin. Yleensä rasioista löytyy salaatti ja ruisleipä eri täyttein - juusto, kinkku, kananmuna, kala. Töihin tulee askarreltua tosi monipuolisia salaatteja, sitä vain pilkkoo kaikkea vihannesta, kasvista ja hedelmää purkkeihin. 

On ollut keveä olo. Ihana slim-tunne alkusyksyn kiristävien housujen jälkeen. Siis lounaasta johtuva housujen kiristys iltaisin. Jos saisin valita pysyvän ruokavalion, se olisi: pähkinät, kylmät kalat (savukalat, mädit, sushit, graavit ja kylmäsavut, katkaravut), salaatit, tomaatit, paprikat jne, hedelmät, avokadot ja varsinkin sitrukset. Siemenet ja idut. Marjat. Leivät. Joskus herkullinen naudanlihapihvi. Ja kaurapuuroa. Hapanmaitotuotteita. Maitoa ja juustoja. (Sulkeisiin lisään karkit, keksit ja suklaan).

Joku ruoka-aine analyytikko voisi päätellä himoitsemistani ruoista jonkun puutostaudin tai hivenainehommeleita, mutta nyt vain on niin, että tällä hetkellä lämpöinen peruna ja pasta puistattaa. Mutta miksi oi miksi meillä on tälläkin viikolla syöty jauhelihaa? Makaronia. Nakkikastiketta. Perunaa. Ketsuppia. Nuudelia. Kalapuikkoja. Kasvissosekeittoa. Kanaa. Possukastiketta. Riisiä. En edes usko, että vain lasten takia. Tottumuksesta varmaan, ruokakaupparetkellä ei luovuus kuki, ja töiden jälkeen klo 16 ihminen vain ajattelee "äkkiä makaronilaatikkoa uuniin, siitä riittää huomisellekin". Itselle nousee pala kurkkuun, yäh. Arkiruoka sucks. 

Salaatteja menee lapsillekin kivasti. Lopputulemana olen iloinen, etten syö töissä. Tulee ajateltua syömistä taas muutenkin kuin välttämättömyytenä.

Mitä itse söisit jos valitsisit vain itsellesi? 

Lisää näitä! Kuva täältä

Onnenpäivät

Viikonloppuna meinasin miehelle, että nyt olisi kalenteriin mentävä aukko lasten sairastaa. Eh. Sitä saa mitä tilaa ja nyt olen kuumeisen pienen kanssa kotona. Koska särkylääkkeet tuovat pieniä ilon hetkiä, olen ehtinyt loistaa vohvelintuoksuisena äitinä ja paistoin koululaisia odottamaan korkeat pinot vohveleita. Kesän mansikkahilloakin löytyi pakastimesta. 

Koululaisista parasta oli, että kenenkään ei tarvinnut jäädä yksin kotiin aamulla, taksi-äiti surautti lapset koulun portille, ei tarvita ip-kerhoa ja äiti on kotona koulun jälkeen. Paras päivä kaikilla. Vaikkakin pienin suri: "Aluan oitoon. Aluan oitoon. Ei otiin. Oitoon yömään puuloa." Mutta se oli sitä särkylääkehöyry-puhetta, eiks niin.

Kiitos isälle

Tänä vuonna isänpäivä rysähti taas ihan yhtäkkiä, vaikka töissä ollaan väkerretty kortteja ja paketteja lasten isejä varten jo viikkoja.

Meillä on tapana muistaa toisiamme äitien- ja isänpäivänä, ajatuksella että "Kiitos kun olet niin hyvä vanhempi yhteisille lapsillemme." Moni toki mieltää asian niin, että lapset vain muistavat, niiden äiti tai isähän on kyseessä.

Lahjat olivat ensimmäisinä vuosina sukka- ja t-paita-tasoa teksteillä "Maailman paras äiti" ja "Daddy". Sitten tuli mauttomia korvakoruja ja TOSI tarpeellisia piikkimattoja, jonka jälkeen ruettiin hankkimaan toisen oikeasti haluamia ja tarvitsemia asioita. Vihjeitä pitää napata pitkin vuotta. Kahvakuulaa, käsipainoja, pyjamaa, kasvohoitoa tiettyyn liikkeeseen, kalastustarvikkeita, urheilupaitaa, tietyn merkin saappaita, tiettyjä kulutustavaroita kuten Hugo Bossin deodoranttia. Voikukkaraudan sain toissa vuonna äitienpäivänä, mies lumikolan kaksi vuotta sitten. Kottikärryissäkin on ollut lahjanarua. Ja just niitä, mistä toinen on tuskaillut, mutta ei ole ehtinyt hankkia. Sama pätee jouluun ja syntymäpäiviin. Ei tarpeetonta roinaa. Yllätyshän se kuitenkin on kun se halausten kera paketissa tulee!

Lasten osuus lahjoissa on myös tärkeä. Kuten viime äitienpäivää ennen: "Voi, että kun mä tarvitsisin just noi saappaat. Ja kokoa 39. Tiiättehän muuten että äidin kengän koko on 39? 39. 39. Juu... Noi olis ihanat." Ja kysymykset: "Onkohan isi nyt puhunut mistään mitä se tarvitsisi?"

Tosissaan, tänä vuonna en ehtinyt paneutua asiaan laisinkaan ja tiukan viikonloppuaikataulun vuoksi en ehtinyt lähitaajamaa pidemmälle. Siispä eilen pojan treenien ajan kiertelin paikallista citaria, tarjoustaloa ja urheilukauppoja. Siis mitä. Siis mitä mä ostan. Mitä. Mitä. Mitä. Auto-osastoa, remonttiosastoa, musaosastoa, pipo-osastoa. Ei mitään mitä toinen tarvitsee. Tai siis joo, maalarinteippiä pitäisi ostaa. Tosi pitkälle vietyä kulutuspakkoa! Mutta jotain haluan hankkia. Tiedän kyllä, että blogeissa puhutaan juuri nyt vaatekaappien ja tavaroiden karsimisesta.

Kuva täältä

Päädyin pyjamaan. Aika kliseinen, mutta tarpeellinen, näkisittepä entisen. Pekonia, kananmunia ja toisen lempituoremehua aamiaista varten. Ja lasten kortit koulusta ja hoidosta. Nehän ne on parasta ja aamiainen sängyssä.

Omaa isää ja lasten pappaa muistetaan tänä vuonna Finlandia-marmelaadilla, samalla kun käydään kylässä. Miehen isälle viedään kynttilä haudalle.

Kuinka isänpäivää vietetään muissa talouksissa?

Jar of memories 2015

Meillä odotetaan jo vuotta 2015. Tai siis tottakai iloitaan tästäkin pimeästä marraskuun illasta, varsinkin kun kaivoin jouluvaloja esiin. Mutta tyttö askarteli hyllylleen jotain, ja yllätyin kyllä. Jar of memories 2015. Simpukoita, Katy Perryn keikkalippu, leffalippuja, Linnanmäen rannekkeita. Näitä ainakin luvassa. Ehkä jotain ei-niin-hohdokastakin tavallisesta elämästä?

Odotan itsekin vuotta 2015, sillä työkuvioissa alkaa tammikuussa täysin yllättävä muutos, jota odotan melkolailla. Joskus ne asiat vain lankeavat eteen. Olen happy ja iloinen saamastani tunnustuksesta.

Liitto lähetti myös ensi vuodelle kalenterin, ja vietin iltapäivän siirrellen syntymäpäivämerkintöjä uuteen kalenteriin. Kauhean sekava ja kiireen oloinen edellinen vuosi, vaikka olin kotona! En edelleenkään pysty luopumaan omasta perinteisestä kalenterista, vaikka puhelimen kalenteri onkin kulkenut rinnalla jo monta vuotta. Perinteinen paperikalenteri kulkee vähän päiväkirjamaisena mukana, siellä on työvuoroja, painomittoja, sairastettuja tauteja, kummilasten nimipäiviä, suunnitelmia ja listoja. Ei voi luopua. Voitko sinä?

Pyhiä asioita

Meillä lähinnä isovanhemmat ovat hoitaneet uskontokasvatuksen. Tai oletan näin. Olen pitänyt itse hyvin matalaa profiilia näiden asioiden suhteen ja vähän pelännyt vanhempieni uskontosyöttöä, mutta nyt lasten ollessa 10-, 7- ja 2-vuotiaita, ei mitään mullistavaa ole ilmennyt.

Nyt pojan ekaluokan opettaja hoitaa tätä osuutta. Ja on kyllä onnistunut syötössään. "Ollaan äiti turvassa, kotona ja koulussa!" Poika laulaa virsiä ulkomuistista ja on kysellyt kotona virsikirjan perään. No, meillä ei sellaista satu olemaan, mutta olen ohjannut googleen, sieltä löytyy. En ole varma mitä tästä kaikesta ajattelen.

Kysyin Halloween-viikonlopun suunnitelmia koko perheelle, ja poika meinasi näin: "Herkkuja, pelottelua, ristejä ja paaaljooooon pyhiä asioita!"

Ristit ja pyhät asiat on tältä erää hoidettu hautausmaalla pyhäinpäivän kunniaksi appiukon haudalla. Jatketaan pelottelulla ja herkuilla! Hyvää Halloweenia ja pyhäinpäivää!