Lapsiperhe tärähtää kylään

Olen ollut äiti 9 vuotta ja reilut kolme viikkoa. Äiti siis miltei koko aikuisikäni, 23 vuotiaasta lähtien. Silloin muilla ikäisilläni kavereilla ei liiemmin lapsia ollut. Ja siispä kun tupsahdin pienen kanssa kahville sinkkujen ja lapsettomien yksiöihin ja kämpille, saivat ensimmäisenä kyytiä viinipullot alahyllyillä. Ja kaikki muukin. Taaperoikää lähestyvä repii kaiken alas, kokeilee, tutkii, maistelee. 

Kahden vuoden kuluttua saimme toisen lapsen. Sen piti olla siinä, mutta kolmas tuntuikin hyvältä ajatukselta viiden vuoden jälkeen, ja olemme taas tilanteessa kun "Tuhotaapero tulee kylään". Turvaan kaikki arvokas. Siis tosi hauskaa kaikilla. 

Viime kuukausina olemme kyläilleet paljon koko perheen voimin. Isommat jaksavat jo seurustella ja kuunnella aikuisten jorinoita jonkin aikaa, mutta lopulta kaivetaan laukusta akuankkaa tai älylaitetta viihdykkeeksi. Kun ei siis leikkiseuraa tai leluja tietenkään talon puolesta ole. Enkä sitä odotakaan.

Mutta entä se Tuhotaapero. Nuolee pöydänjalkaa, kakkaa kesken ruokailun. Ja lapsettomat nostavat kulmiaan tai hihittelevät. Ei auta kuin keskittyä ja koota ajatuksensa: "Ehkä heille joskus tulee lapsia.. tai ... heidänkin lapsensa ovat joskus olleet pieniä. Ja ennen kaikkea meidät kaikki on kutsuttu kylään..". Oivallisia oppituokiota ihmisyydestä niin lapsettomille kuin lapsellisille. 

"Children are messy and noisy and loud and whiney.

Children cry and fight and annoy and bother. Children stumble and fall and break things and scream. Children are wonderful and funny and pure. Children are full of love and light and strength. Children are inspiring and adventurous and beautiful. Children … they string our joys, like jewels bright, upon the thread of years (Edward A. Guest).

Kuva ja sitaatti täältä