Kun polvi pettää

On epäreilua, että kun löytää jotain joka sujuu hyvin ja josta nauttii, ei enää onnistukaan. Itku nimittäin tuli juoksulenkillä perjantaina. Mitään vaivaa ei ollut vielä keväällä harjoitellessa eikä toukokuun lopun kympillä, mutta viikko sen jälkeen ensimmäinen 7 km lenkki sai polven kipeäksi. Mutta vasta seuraavana päivänä, itse lenkillä ei tuntunut mitään. Jotain muutakin treeniä jumppasin hyppien ja pomppien välissä, ilman vaivoja, kaikki kunnossa. 

Viime perjantaina lähdin reippaana välineurheillen juoksemaan, sport trackerit ja sykemittarit käynnissä, päivää paistattelevien naapurien ohi ylpeänä itsestäni, minä sporttinen mimmi. Kipu alkoi, koko ajan kasvaen. Lopulta 400 m jälkeen oli luovutettava, tuntui kuin polvi olisi ollut irtoamassa. Hiivin takaisin jalkaa klenkaten, mitä nyt naapurin teinit mulkoilivat toisiaan ja minua.

Voi itku, mikä kipu. Haluan juosta. Kun tämä on niin mun juttuni nyt! Juoksu sujuu, keuhkot jaksaa, olo on ihana. Mutta polvi. Se aristaa vieläkin tavallisessa elämässä, varsinkin ponnahduksissa ja kierroissa.

Google diagnosoi polven ulkosyrjän kivun johtuvan tiettyjen lihasten venyttelyn puutteesta. Myös "juoksijan polvi" osuu kuvauksiin. Itse epäilen myös himpun verran pidempää toista jalkaa. Kengät on kunnossa, siitä ei pitäisi johtua. Lopetin joskus teininä jalkapallonkin kun polvi oireili, jostain kierukkavaivasta puhuttiin silloin. 

Onneksi parin viikon päästä on fysioterapeutti ylävartalon tiimoilta, aion selvittää tämänkin siellä. En aio luovuttaa, polvi on saatava kuntoon ennen elokuun Midninght Runia, jonne aion osallistua. Ehdin jo päästää itseni haaveilemaan Extreme Runista ja puolimaratonistakin joskus, sen verran itsensä voittaja-kuvia laittoivat kaverit Tukholman maratonilta. Tai mieti, New York Marathon. Pakko kiusata itseään kuvilla.

Kuva täältä

Kuva täältä

Kuva täältä