Taivaslaulu

Luin aikamoisen kirjan, kahdessa päivässä, synttärikutsujen ja nuhaisen lapsen hoivan väleissä. Kun luulin synttäriaamuna olevani väsynyt ja uupunut, mielestäni totaalisen uu-pu-nut ja voimaton, enkä olisi jaksanut evääni nostaa perhejuhlien eteen ("mä en nyt vaan jaksa, en jaksa, tee sä kaikki tarjoamiset valmiiksi, rakas mieheni"), jäsensin asioita kirjan myötä uudelleen.

Taivaslaulu on Pauliina Rauhalan kirjoittama rakkaustarina, jonka halusin lukea, ja blogeissa ja arvosteluissakin kirja on ollut paljon esillä. Jonotin kirjaa vuoronumerolla 74 kirjastosta, kunnes sen viime viikolla sain itselleni. Kirja kertoo nuoren lestadiolaisparin Viljan ja Aleksin tarinan, ja se kannattaa lukea ilman tuomitsevaa ja päivittelevää asennetta. Itselläni on sukuni puolelta jonkin sortin tarttumapintaa aiheeseen.

Kirja on kirjoitettu niin kovin kauniisti ja koskettavasti, että on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirja on kaiken kaikkiaan tarina rakkaudesta, lohdullinen sellainen. Sain paljon ajateltavaa, ja taas muistutuksen siitä, että meitä on monenlaisia tässä maailmassa ja kaikki saavat löytää oman hyvän tavan elää. Kunhan ketään ei ahdisteta pelolla ja uupuneita autetaan. Tämä kirjoitus ei ole kirja-arvostelu, ja halusin vain nostaa esiin tekstipätkiä, jotka puhuttelivat minua.

"Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielissään viiden litran riisipuurokattilan ja seitsemänkymmentä pientä varvasta. Lopulta joka vuosi syntyvän lapsen jälkeen, Vilja yrittää muistaa aikaa, jolloin hän ei ollut kahlittu kehoonsa."

"Uskovaisen naisen toilettilaukusta löytyy aina raskaustestipuikkoja. Niitä ei haeta apteekista yksitellen, vaan ostetaan säästöpakkauksina viisi kahdellakympillä. Koska minulla on harmittavan epäsäännöllinen kuukautiskierto, teen raskaustestin melkein joka kuussa paitsi silloin kun emme rakastele tai tiedän jo olevani raskaana. .. Yksi viiva ja vapaus. Ainakin kuukauden mittainen. Kaksi viivaa ja vankeus. Hyvä Jumala, anna sen olla yksi viiva."

"Ei voi olla totta, se on paksuna taas, lopettakaa jo, saatana, se sikiäminen, se on luonnotonta ja vastenmielistä."

"Kaisla selittää vakavana, että seuroissa sanottiin, että taivaassa kysytään, onko kaikki synnit anteeksi. Jos aikoo päästä taivaaseen, pitää pyytää aina anteeksi, ku tulee joku synti mieleen, ja niitä syntejä on paljon, ku aina tekee mieli vähän tapella, kiukutella, ottaa salaa keksi kaapista ja katsoa Annin luona pikku kakkosta. Äiti, jos mää sanon paska ja jään sitten auton alle, pääsenkö taivaaseen?"

"Viljan silmänaluset tummenivat joka vuosi. Hän etsi komerosta kukallisen äitiysmekon uskollisesti aina uudestaan, mutta ilo pilkahti katseessa yhä harvemmin."

"Aleksi. Minä lähden. En enää jaksa. Matkalaukku on pakattu. Vaatehuoneessa. Aamulla lähden. Ensin suunnittelin, että salaa."

"Aleksi ei voinut lakata ihmettelemästä, miten yhdestä naisesta vuosi niin suuri lämpö ja lohtu ja jokainen ammollaan oleva itkevä suu vaikeni äkisti, ja kaikki suurikyynelsilmäiset löysivät oman pehmeän äidinkehokaistaleen, jota vasten painautua. Kuinka onnekkaita heidän lapsensa olivatkaan."