Kipupisteitä

Miten lähipiirin aikuisten terveyden vatvominen voi ollakin niin rasittavaa? Oireiden kuuntelua ja diagnoosien arvailua. Tekisi mieli sanoa, että "Ota itseäsi niskasta kiinni, ei sua mikään vaivaa. Usko pois. Karaistu vähän. Lopeta valittaminen. Toi on ihan pikkujuttu. Hanki jotain muuta ajateltavaa. Ei sulla mitään ole!"

Pahalta kuulostaa. En sano noin puolitutuille, vaan silloin ymmärrän, oikeasti empatisoin ja sympatisoin. Mutta omille läheisille tekisi mieli sanoa. Ei sillä, totta kai jotkut asiat pitää selvittää, mutta huokailu ja oireiden loputtoman analyysin kuuntelu nostaa vastareaktion.

Johtuuko ärsytys siitä, että en itse ole juuri sillä hetkellä se heikko? Tai että kukaan muu ei saa sairastua, vaan kaikkien muiden pitää olla vahvoja. Jotta minulla olisi kuuntelija. Minä minä minä minä minä. Jokainen huolestunut tarvitsee kuuntelijaa, mutta läheinen ei taida olla se paras. Ainakaan minä tässä mielentilassa. Onko se pelkoa tai huolta pohjimmiltaan? Kuunnellaanhan minunkin analyyseja loputtomiin.

Joskus tuli vastaan tieto, että ihmistä ärsyttää toisissa ihmisissä juuri ne piirteet, joita inhoaa itsessäänkin? Niin kuin nyt pikkuasioiden suurentelu ja vatvominen vakavaksi. Tämä analyysi oli sitten ihan tyhmää, mutta piti purkautua jonnekin. Julkaisenko vain enkö. No menköön.

Talven halkojen järjestely auttaa ärsytykseen.
Löysin myös pienen ystävän.