Asiat sujuvat

Havaintoja on taas kertynyt. Suomalaisista puhutaan töykeänä kansana, ja ensimmäisenä työpäivänä muistin miksi joku voi näin kokea. Nimittäin lähinnä tervehdittiin. Ei jutusteltu eikä kyselty. Seuraavana päivänä jo hymyiltiin (omat lähitiimiläiset kyllä ottivat heti avosylin vastaan, se on pakko mainita). Nyt kahden viikon ja kahden päivän jälkeen olen jo lähes In. Inessä. Sisällä. Insaideri. Minulle on jupistu ja supistu kuka on millainenkin, kuka ottaa nokkiinsa herkästi, kenen puheita ei kannata ottaa niin vakavasti. Ja että pomo haluaa nukkua yön yli kunnes pehmenee uusille ehdotuksille. No mutta hei, tällaistahan se on joka paikassa ja hyvin skulaa. Onneksi olen kaikkien kaveri. Toivotaan. Päivissä on kuitenkin rentoutta ja iloa.

Kokemukset pienimmäisen hoidosta ovat positiivisia kahden päivän ajalta. Siis niin positiivisia kuin ne voivat olla. Aamuisin on itkettänyt perhepäivähoitajan syliin jäädessä, mutta se on mennyt nopeasti ohi pikkuautoja tutkiessa. Meidän tyttö on auto-ihmisiä. Puhelias, touhuava lapsi hoidossa. Ruoka on maistunut (kaksi annosta/ateria!) ja nukuttukin on hyvin. Pitkä tutustumisaika hoitajalle oli siis hyvä. Takapakkia tuli siisteyskasvatus-asioissa, mutta mitä se nyt haittaa. Kolme täysin kuivaa vuorokautta kotona, vaan hoidossa tyttö ei ole halunnut edes yrittää pönttöä tai pottaa. Itsemäärämisoikeus pienelläkin!

Midnight Run kolkuttaa ovella, ja polvi alkaa olla kunnossa, ainakin viikonloppujen hölkkien perusteella. Ehkä fyssarin diagnoosi osui siis oikeaan. Illat menevät lattialla sylitellen, ok, käytän siis pojan futistreenin odottelun hyödyksi ja pistän jalkaa toisen eteen. 11 päivää Midnight Runille!